Syksyn tummuessa ja sateiden kastellessa mustan asfaltin yhä mustemmaksi on mukava käpertyä kotonaan lämpimän peitteen alle ja muistella menneiden kesien hyviä kesämuistoja.
Pyysin saada toisten kesämuistoja, jotta sain muisteluihin vähän laajempaa näkökulmaa. Suuri kiitos kaikille hyvän kesämuistonsa jakaneille. Tämä oli kiva projekti. Itsekin ajauduin kesämuistoihini etsiessäni näitä aloituskuvia. Kuvat ovat yhdeltä parhaimmista matkoistamme enkelini kanssa. Olimme Kreikassa Ateenan eteläpuolella ja viikonlopun yli käväisimme Sifnos saarella. Aivan upeita paikkoja ja muistoja!
Tuokoon seuraavat kesämuistot teille sydämen lämpöä ja valoa pimeisiin syysiltoihin. Kirvoittakoon ne teitä muistelemaan omia hyviä kesähetkiänne ja virkistäköön niiden muistoa sydämissänne. Vaalikaa niitä ja tilaisuuden tullen laittakaa hyviä kesämuistoja jakoon kuten pyyntöön vastanneet henkilötkin tekivät. Saamme nyt nauttia siitä, että he ovat kokeneet, he muistavat ja halusivat jakaa hyvää. Kirjoitukset ovat heidän kirjoittamiaan. Kiitos vielä kerran kirjoittajille!
HYVIÄ KESÄMUISTOJA
Emmi Kerminen, hiukan alle 30, Vantaalainen
Muisto on 2000-luvulta, paikkana Inari, Inarinjärvi
Mitä erityistä muistat tuolta aikakaudelta?
Liimatuubeja, suklaata ja kaksi kokoa liian isot kumisaappaat
Istuimme odottamassa yöjunan saapumista rautatieasemalla Helsingissä. Odotin lähtöä kuin kuuta nousevaa. Nämä kalareissut isän kanssa olivat lapsuuden kesieni kohokohtia.
Vanha yöjuna haisi epämiellyttävälle, mutta tuohon pahaan hajuun kytkeytyi paljon hyviä muistoja. Matka Inarille oli pitkä, vaikka yöjunalla se taittui melko kätevästi. Ravintolavaunussa pelasimme korttia ja söimme ylihinnoiteltua ruokaa. Yleensä lihapullia ja perunamuusia.
Saavuttuamme Rovaniemelle ajoimme mökillemme Kutturaan, jossa yövyimme ennen matkan jatkumista Inarinjärvelle. Kutturasta suuntasimme ruokakauppaan, Ivalon Vaskooliin, josta mukaamme tarttui aivan käsittämätön määrä ruokaa.
Kummisetäni perhe lastasi omia kärryjään, me omiamme. Kauppa oli pienelle lapselle kuin tivoli, sillä näille reissuille saimme valita sieltä mitä ikinä halusimme. Kerran ostimme reissuun 13 suklaalevyä, olihan meitä iso poppoo. Mutta noh, pientä liioittelua saattoi olla ilmassa. Lapselle se oli huikean hauska ja surrealistinen kokemus. Suklaalevyistä tuli sellainen meidän sisäpiirijuttu.
Veneenlaskupaikalla alkoi veneiden pakkaaminen ja vaatteisiin sulloutuminen. Vaikka oli kesä, oli viileää ja sateista. Joskus tuli rakeita tai räntää, kesäkuusta huolimatta.
Isä neuvoi, kuinka asettua tasaisesti veneeseen, jotta paino jakaantuisi oikein ja matka sujuisi painavassa veneessä mahdollisimman mukavasti. Pinttynyt kalan haju leijaili sieraimiini ja isä veti veneen moottorin käyntiin. Nautin joka hetkestä.
Taitoimme matkaa määränpäähän joskus päivän, joskus kaksi. Riippuen siitä, mihin menimme. Joskus Suolisjärvelle, joskus Kyyneljärvelle. Matkanteko oli pienelle lapselle aina yhtä suuri koettelemus ja huikea seikkailu. Erämökeissä yöpyminen edellytti hyttysmyrkyn sumuverhoa ja kamojen roudaamista edes takaisin. Hiukan liian suurissa kumisaappaissa se oli hankalaa.
Vaapuin kuin pingviini. Päälläni neljä kerrastoa vaatteita, kahdet villasukat, pelastusliivit ja kaksi kokoa liian suuret saappaat. Ilma saappaissa auttoi nimittäin pitämään varpaat lämpimämpinä. Olin ja olen kova tyttö palelemaan.
Nukuin kesät talvimakuupussilla, joskus siinäkin hiukan hytisten. En kuitenkaan tiennyt mitään parempaa tunnetta, kuin nuotion tai kamiinan ääreen istumisen hyisen päivän tai yön päätteeksi. Sateen piiskaamat posket ja veneen kovista penkeistä puutuneet kankut saivat vihdoin levätä. Nukkumaan mennessä unta ei tarvinnut odotella.
Telttasauna rakentui nopeasti, lämpeni hitaasti. Puita sai polttaa tuntikausia luonnosta keräämiemme kivien ja itse ladotun ”kiukaan” lämmittämiseksi. Mutta ai että, mitkä löylyt saimmekaan! Joskus telttasaunassa satoi nokea. Järveen sukeltaminen kävi kuitenkin sekunneissa ja noki jäi veteen.
Vedessä ei kauaa viihtynyt, sillä sen lämpötila oli kymmenen asteen hujakoilla kesästä huolimatta.
Pienen lapsen ja nuoren teinin huolet kaikkosivat järvellä. Ympäröivä hiljaisuus oli huumaavaa, kunnes yhtäkkinen siiman kiristyminen ja kelan rätinä sai kehossa aikaan adrenaliinipiikin ja jännitys täytti veneen matkustajat. Nytkö se taimen vihdoin söi! Tänään söisimme kalakeittoa!
Aika ajoin jekutimme isää siskon kanssa vetämällä siimaa niin, että kelan jarru rätisi. Isä ponnahti pystyyn salamannopeasti luullessaan kalan syövän ja me saimme siskon kanssa makeat naurut.
Kerran siimaa kelatessamme pinnalle nousi koukkuun jäänyt taimen ja sen perässä hauki suu ammollaan, terävät hampaat suusta pilkottaen. Hauet olivat pelottavia, kuin pieniä alligaattoreita. Peto kuitenkin kääntyi sukkelaan huomattuaan veneemme ja vajosi kirkkaan järviveden syleilyyn.
Onneksi, sillä taimen oli haukea maukkaampi ruokakala. Kutsuimme haukia limatuubeiksi. Jos niitä koski, olivat sormet paksun ja haisevan kalaliejun peitossa.
Inarin järvien kalareissuilta jääneet muistot ovat sellaisia, joita vaalin. Ne ovat olleet matkoina siksikin merkityksellisiä, että ne ovat aina rauhoittaneet levottoman mieleni. Olen pienestä pitäen ollut herkkä, murehtimiseen taipuvainen sielu. Järvi oli minulle eräänlainen turvapaikka, jossa arjesta ylikuormittuneet aistini saivat levätä.
Kyyneljärven vesi oli niin kirkasta, että pystyimme näkemään yhdeksän metrin syvyydessä pohjalla makoilevat mateet. Niitä katsellessa mitään muuta ei ollut olemassa, ainoastaan se hetki. Luonto, vesi ja kuikan loputtomaan metsään hiipuva kutsu.
Viimeisimpinä vuosina reissut ovat jääneet tekemättä, milloin töiden ja milloin aikatauluerojen takia. Kai sitä tuli kasvettua aikuiseksi. Unelmoin kuitenkin siitä, että tekisimme yhdessä vielä ainakin muutaman reissun. Minä, isä ja sisko. Sekä aviomieheni, joka on ainoastaan saanut kuulla näitä ihania muistoja ja tarinoita lukuisista maagisista seikkailuistamme Suomen Taka-Lapissa.
Täydellisestä rauhasta, vanhoista metsistä ja veneen lipumisesta peilityynellä järvellä Finlandia-hymnin soidessa taustalla. Hiljaisuudesta. Taiasta. Saumattomasta yhteydestä maailmankaikkeuteen, mielentyyneyteen ja onnellisuuteen.
Näitä muistoja ikuisesti vaalien,
Emmi Kerminen
Blogi: www.hohtoon.fi
Insta: instagram.com/hohtoon
Cilla, Pieksämäki
Muisto on 1990 luvulta, paikkana Rodos, Kreikka
Mitä erityistä muistat tuolta aikakaudelta?
Huoleton elämä, filmikameralla otetut valokuvat, neon-väriset vaatteet ja vyölaukut, Finnairin DC-10-lentokone
Palaan usein muisteloissani menneisiin kesiin. Lapsuuteni onnellisiin kesiin. Elin lapsuuteni kulta-aikoja 80- ja 90-luvuilla. Suurin osa kesistämme kului kotimaata perheen kanssa kierrellen tai sitten mökillä mummon ja ukin kanssa. Mutta mahtui joukkoon myös yksi kaukaisempi reissu, mitä olen usein lämmöllä muistellut.
Pääsin tuolloin ensimmäistä kertaa ulkomaille ollessani 8-vuotias. Perheemme kesälomamatka suuntautui Kreikkaan Rodokselle, ja kaikki oli tietenkin uutta ja jännää. Muistan edelleen elävästi kesäkuisen päivän vuonna 1991, kun astuin ulos lentokoneesta ja kuuma ilmavirta pyyhkäisi yli kehon.
Muistan polttavan kuuman hiekan pienten varpaiden alla, kun kävelimme Kalithean rannoilla. Muistan, miltä aamupalalla nautittu 7up ja vaalea leipä maistuivat. Muistan, kun löysin valtavan simpukan kuoren, ja vaikka se haisikin pahalle, minun oli kerättävä se mukaani. Muistan, miltä suolainen merivesi maistui suussa ja miten pelkäsin meren pohjassa vellovaa villalankamattoa muistuttavaa leväkasvustoa.
Ikimuistoisimpiin hetkiin tuon viikon ajalta ovat tallentuneet myös lämpimät kesäillat, kun istuimme Rodoksen satamassa Pyhän Nikolaoksen linnakkeella. Katselimme auringonlaskun vaaleanpunaiseksi värjäämää taivasta, ja iskä osoitti horisonttiin kertoen, että siellä näkyy Turkki. Minusta oli kiehtovaa, että pystyimme näkemään meren yli toisen maan.
Tuohon maailmanaikaan saimme elää vielä huoletonta elämää, eikä joka nurkan takana vaaninut vaara. Saimme vuotta nuoremman veljeni kanssa käydä keskenämme hotellin vieressä sijaitsevassa minimarketissa, jonka omistaja oli todella mukava vanha mies. Sain kauppiaalta muistoksi perhostaulun, joka on itseasiassa edelleen tallessa.
Jotta reissu ei olisi sujunut ilman kommelluksia, huomasimme muutaman lomapäivän jälkeen, ettei kamerassa ollut lainkaan filmiä! Ei kun filmikaupoille ja äkkiä kuvaamaan uusia muistoja kameran rullalle. Siihen aikaan saikin miettiä tarkoin, mitä kuvasi, sillä filmirullaan mahtui vain 24 kuvaa.
Mutta oli matka myös opettavainen, sillä opin tuon reissun aikana ensimmäiset englanninkieliset sanani. Samalla tuo reissu kylvi mieleeni siemenen kaukokaipuusta, vaikken tuolloin vielä osannut aavistaa, kuinka suureksi kaukokaipuu voikaan kasvaa.
Blogi: rantapallo.fi/cillamaria
Insta: instagram.com/cillamaria8
Facebook: facebook.com/sunsetlastnight
Hanne ja Markus, reilut kolmekymppiset, Bangkok, Thaimaa
Muisto on 2010 luvulta, paikkana Porvoo
Mitä erityistä muistat tuolta aikakaudelta?
Elämäntilanteeseen liittyvän sekavuuden. Myös vahvana mielessä on se, että kaikesta stressistä huolimatta takaraivossa jyskytti suuri innostus uudesta alusta ja täysin uudesta kokemuksesta, mutta myös pelko; mitä jos kaikki meneekin päin mäntyä? Mitä jos lentokentällä ei olekaan ketään vastassa, vaikka niin onkin luvattu?
Heippa! Olemme Hanne ja Markus, reilu kolmekymppiset suomalaiset, jotka asuvat kirjoitushetkellä Thaimaan pääkaupungissa Bangkokissa. Muutimme Thaimaan Koh Samuille vuoden 2019 kesällä, mutta reilun vuoden jälkeen siirryimme Bangkokiin, josta suuntaamme sitten takaisin Eurooppaan. Emme Suomeen, vaan Keski-Eurooppaan.
Olemme seurustelleet vasta pari vuotta, joten kerromme mielellämme jonkin yhteisen kesämuiston, sen sijaan että kertoisimme molemmat omamme jostakin vuosien takaa. Kesämuistomme sijoittuu Porvooseen ja aikaan vajaa vuosi ennen koronapandemiaa, nimittäin juurikin viime vuoden kesään, jolloin elämämme alkoi saada uutta suuntaa Suomesta poismuuttamisen takia.
Hyvä kesämuisto menee näin:
Hanne: Hei, onko sulla kuinka kiire?!
Markus: On tässä vähän, mutta minkälaista ois?
H: Sulle soitetaan parin minuutin päästä, soittaja oli sieltä Thaimaan työpaikasta!
M: Hä?!
H: Äsken soitettiin mulle ja juteltiin hetki ja sanoi seuraavaksi soittavansa sulle. Kertoi että haluaa meidät molemmat sinne töihin ASAP!
M: Ööööpph.. siis..?
H: Joojoo! Se soittaa sulle ihan kohta, vastaa siihen puheluun ni tiedät!
M: Okei okei! Oon valmiina, jutellaa kohta lisää, moikka!
Tämä kyseinen puhelu on varmasti se kaikista tärkein ja mieleenpainuvin hetki. Tietynlainen epäusko asiasta, että meillä on oikeasti työpaikka odottamassa maassa, jossa emme olleet ikinä ennen käyneetkään. Olimme lähettäneet työhakemukset edellisiltana ja arvelimme että menee viikkoja ennen kuin hakemuksemme käsitellään, mutta puhelu tulikin näin nopeasti. Puhelun jälkeen mietimme ehkä minuutin mitä teemme, mutta päätimme kuitenkin hypätä suoraan altaan syvään päätyyn ja katsoa mitä sieltä löytyy.
Tästä alkoi vaihe elämässä, jota voisi helposti kutsua sanalla ”sotku”. Kaikesta irtaimistosta ja omaisuudesta piti päästä eroon ja läheisille kertoa mikä on homman nimi. Lähtö olisi jo kahden kuukauden kuluttua. Aikamoisessa sumussa mentiin, mutta kaikki onnistui lopulta. Tavarat meni kaupaksi, rinkat saatiin pakattua ja sen aikaiset lemmikitkin löysivät uudet kodit tuttavien luota. Tämän kaiken jälkeen olikin aika jättää avaimet pöydälle, sulkea ovi ja suunnata kohti lentokenttää, mukanamme vain rinkka ja toisemme.
Kirjoitamme blogia osoitteessa www.hopintomyboots.com, jossa kerromme ulkosuomalaisesta arkielämästämme ja annamme myös vinkkejä ulkomaille muuttoon, sekä asumiseen ja elämiseen Thaimaassa ja myös tulevissa maissa, minne sitten päädymmekin.
Löydät meidät myös Instagramista nimellä @hopintomyboots ja Facebookista hopintomyboots
Jenna, Etelä-Espanja
Muisto on 1990 luvulta, paikkana eteläsuomalainen lähiö
Mitä erityistä muistat tuolta aikakaudelta?
Muistan silloisen lempiruokani lauantaimakkaran ja ranskanleivän. Muistan myös mustan säkkituolin, jonka uumenissa katselin videonauhurilta Tohtori Sykeröä. Mieleeni on jäänyt myös Sykerön hyvä ystävä: pilvimaailmassa pössyttelevä, unisen oloinen kameli.
Muistan Spar-kaupat ja purkkakoneet. Markalla sai yhden kivikovan purkan, joka maistui etäisesti vanhalta komerolta. Muistan myös lankapuhelimet ja puhelinluettelot. Osaan yhä ulkoa silloisen puhelinnumeromme.
Paras kesämuistoni liittyy lapsuuteeni 90- luvulla, jolloin asuin pienessä eteläsuomalaisessa lähiössä, jossa naapuruston lapset leikkivät milloin kenenkin takapihalla, törkkivät sammakonkutua ja poimivat ojien pielistä lupiineita muovisten pihapöytien koristeiksi joiden ympärillä nuoret äidit istuskelivat tupakkaa poltellen.
Eräänä tällaisena kesäisenä päivänä minä ja muutama muu räkänokka istuskelimme vanhan kaivon kannella ihaillen itseämme vanhempaa naapurintyttöä, hapsupaitaansa ja trikoitaan. Huulissa kimmelsi huulikiilto ja korvissaan uudet, ensimmäiset korvakorut. Kuuntelin tyttöä lumoutuneena hänen kertoessaan kivuliaasta toimenpiteestä, isosta neulasta, roiskuvasta verestä ja melkein pyörtyneestä äidistään. Kuunnellessani tytön kertomusta tajusin löytäneeni oikotien aikuisuuteen, pienen palan naisellisuutta, sekä tavan osoittaa muille lapsille rohkeuteni. Myös minun oli saatava korvikset! Päätöksen tehtyäni juoksin äitini luokse niin kovaa kuin tarralenkkareillani pääsin. Hieman mehujäätä suupielessäni vannoin ja vakuutin olevani tarpeeksi vanha korviksien ottoon. Äitini hymyili ja vastasi epämääräisesti niin kuin äideillä oli tapana vastata.
Päiviä tai ehkä viikkoja myöhemmin äitini sai kai tarpeekseen alati perässä roikkuvasta esikoisestaan aneluineen ja perusteluineen. Lopulta hän antoi kuin antoikin suostumuksensa korvien lävistämiselle. Se oli tärkeä hetki pienen tytön lapsuudessa. Tuntui kuin olisin vihdoin kasvanut isoksi. Sinä päivänä tökin ojan pielessä sammakonkutua äitini punertavaa huulipunaa huulillani. Pikku Kakkosta katsellessani ristin jalkani toisen yli, niin kuin aikuisilla oli tapana tehdä.
Seuraavana päivänä astuin jännittyneenä sisään hajuvedeltä tuoksuvaan koruliikkeeseen. Huoliteltu, jakkupukuinen nainen hymyili ystävällisesti esitellessään erivärisiä lävistyskorvakoruja. Valitsin keltaiset ja istahdin jakkaralle. Siinä istuskellessani tuli mieleeni ajatella isoa neulaa, verta sekä äitiäni. Jos hän pyörtyisi millä minä pääsisin takaisin kotiin? Ilmoitin huolesta äidilleni, joka puolestaan pyyhkäisi murheeni pois lupaamalla jäätelötuutin korvien rei´ityksen jälkeen.
Ei aikaakaan kun korvissani kimmelsi kaksi pientä timanttia. Olin valtavan ylpeä uusista korvakoruistani sekä itsestäni. Yksi parhaista kesämuistoistani onkin tuo hetki. Minä istumassa äidin kanssa jäätelöllä, kuin kaksi aikuista toisilleen vertaiset. Korvissani tykytti ja ulkona satoi vettä, mutta se ei mieltäni painanut kun nuolin mansikkatuuttiani, joka maistui paremmalta kuin koskaan ennen.
Tämä muisto on itselleni tärkeä sillä se on ensimmäisiä tarkkoja muistoja, jonka omasta lapsuudestani muistan. Muisto on tärkeä myös siksi, että siihen liittyy olennaisesti lasten salainen maailma, josta aikuisilla harvoin on ihan tarkkaa käsitystä. Korvakorut oli oma pääsylippuni isompien lasten porukkaan, jossa hiekkakakut ja mutalätäköt eivät olleetkaan enää viihdyttäviä asioita. Korvalehdet tulehtuivat ja yksi isommista lapsista kiusasi. Palasin pian takaisin vanhaan räkänokkarinkiin enkä sen koomin unelmoinut aikuiseksi kasvamisesta.
Anu Heiskanen, viisikymmentä ja risat, Houston, Teksas
Muisto on 1970-luvun alkupuolelta, paikkana Peräpohjola
Mitä erityistä muistat tuolta aikakaudelta?
Muistan Keminmaan vanhan kirkon ja muumion, kärrynpyörät lumen alta paljastuneella nurmikolla ja räystäiden alla olleet paksut lumikinokset, joihin hypittiin talon katolta
Korpin matkassa
Muistot lapsuuden kesistä ovat kuin kapeaa filminauhaa, joka liikkuu liian nopeasti. Värikin on haalistunut, hieman punaruskea ja kellertävä. Tuntuu kuin tirkistelisi siristetyillä silmillä ripsien lomasta vasten aurinkoa tai kimaltelevaa vettä.
Vietin varhaislapsuuteni Peräpohjolassa. Kemijoki halkoi kylmänä ja uljaana maisemaa. Mutta vaikka joki oli paikoin pelottavakin, silti mikään ei vetänyt vertoja kesäiselle uintiretkelle. Meitä lapsia varoitettiin uppotukeista ja erityisistä virtapaikoista. Onneksi vesi oli aina niin kylmää, ettei kukaan tarjennut pulikoida pitkiä aikoja, saati uida kovin kauas. Jokemme varret olivat yläjuoksulle mentäessä karuja rantaniittyjä, joissakin kohdin soisiakin. Kauempana maasto avautui metsäisiksi kairoiksi, joiden yllä liitelivät niin korpit kuin haukatkin.
Kotiseudullemme virtasi pohjoisesta Torniojoki, toinen iso ja kylmä virta. Juhannuksen viettoon lähdimme toisinaan Aavasaksalle, jonne oli noin tunnin ajomatka. Mieleeni piirtyy kuva oranssinkeltaisesta keskiyön auringosta ja lammista, jotka pilkistelivät puiden ja metsien takaa. Taisipa sieltä huipulta näkyä Torniojokikin. Jokseenkin tuollaisena muistan Aavasaksalta avautuvan kesäyön maiseman. Muistooni kuuluu myös ääni, joka tuolloin 1970-luvun alkupuolella kertoi, että olimme ennemminkin erämaassa kuin asutusalueella. Kaksi korppia liitää Aavasaksan yllä, pysähtyy puunkäkkyrään istumaan ja ääntelemään itselleen ominaisin korahduksin. Seurailevat juhannuksen juhlijoiden puuhia ja tarkkailevat josko pääsisivät aterialle väen poistuttua. Niin tuttu mielikuva eteläisen Lapin yöttömästä, viileästä kesäyöstä.
Muinaisessa norjalaisessa Valhalla-mytologiassa Odinilla oli kaksi korppia, Huginn ja Muninn, joiden nimet tarkoittavat ajatusta ja muistia. Nämä keräsivät tietoja maailmasta ja toimittivat ne Odinille. Pohjois-Amerikan alkuperäiskansat puolestaan uskoivat, että korppi haki taivaalta auringonvalon. Ilman korppia maailmassa vallitsisi täysi pimeys.
Toimivatko lapsuuden luontokokemukset Lapin kairoissa korppeineen omallakin kohdallani norjalaisen mytologian tavoin Ajatuksena ja Muistina? Tiedän vain, että vereni vetää joka vuosi erämaihin, missä ikinä maailmankolkassa olenkin. Tänä kesänä olimme pandemian vuoksi eristettyinä Yhdysvaltoihin, mutta autolomasta emme tinkineet. Suuntasimme täältä Teksasista Utahin, Arizonan, Coloradon ja Uuden-Meksikon kansallispuistoihin. Ja iloksemme saimme tutustua kaikkiin luontokohteisiin korppien opastamina. Onneksi korppi oli muinoin noutanut taivaalta puebloille auringon. Sitä mekin ihastelimme alkuperäiskansojen mailla taivaan sinisessä hohteessa. Kotiin palattuani luin, että Grand Canyon on suorastaan kuuluisa korpeistaan, jotka ovat puhuttaneet lukuisia matkailijoita.
Vaikka korppi on Suomessa yleistynyt korpien ja erämaiden linnusta viime vuosikymmeninä koko maan linnuksi, sen kohtaaminen on silti aina yhtä pysähdyttävä kokemus. Meillä Teksasin eteläosassa ei valitettavasti ole korppeja, mutta mielelläni suunnittelen seuraavankin lomamatkani jonnekin, missä taas pääsen seuraamaan niiden viisaita puuhia.
Toimitin teoksen ”Kuntta – ulkosuomalaisten antologia”, joka ilmestyi tämän vuoden alussa OK-kirjan kustantamana. Teokseen voi tutustua Kuntan omalla Facebook-sivulla, joka on avoin kaikille: www.facebook.com/ulkosuomalaisten.antologia
Ihania muistoja! Kiva kun sain olla mukana tässä 🙂
Pystyn samaistumaan tuohon toiseen 90-luvun muistoon, koska katsoin itsekin pienenä Tohtori Sykeröä. Ei sitä silloin tajunnut, millaista piiloviestintää siinä on, esim. juurikin tuo pössyttelevä Untamo.
Kiitos, kun jaoit muistosi!:) Olen huomannut, jotta monessa elokuvassa ja siten varmasti lastenohjelmissakin on piiloviestejä. Mulle Sykerö ei ole tuttu, mutta “pössyttelevä Untamo” kertoo jo nimenä paljon:D
Kiitos, tämä oli totta tosiaan mukava yhteistyö! Ja Untamohan se oli, se pössyttelevä kameli! En muistaut nimeä. Tohtori Sykeröä ei näy enää ruuduissa. Sarja on saanut kritiikkiä mm. huumemyönteisyydestään…:) Aikamoinen piirretty.
Tässä oli mukavaa olla mukana ja mahtava nähdä että täällähän on myös tuttuja jakamassa omia muistojaan. Näihinhän pystyy hyvin sopeutumaan! Mukavaa syksyä sinne Tiroliin ja jokaiselle mukanaolleille, missä sitten ikinä olettekin!
Mukavaa, että olitte mukana:) Maailma on pieni, sen huomasin myös yhdessä postauksen jaossa. Postauksen kirjoittaja oli vanha tuttu yhdelle Facekaverille. Sinne myös oikein myötäisiä tuulia
Kiitos sinulle Veli. Sait kootuksi yhteen mukavan erilaisia muistoja!
Anu
Kiitos sinulle Anu kesämuistosi jakamisesta! Toivon niistä kaikista tulevan paljon kesäenergiaa lukijoille 🙂 Toivon niiden myös herättävän lukijoissa eloon omia jo ehkä unohtuneita hyviä kesämuistoja.
Aivan ihania tarinoita! Saivat tulvimaan mieleen paljon kesämuistoja 🙂
Kiva, se olikin tavoitteena ja toiveissa 🙂
Hyvin ihania tarinoita 😌 Näistä saisi mukavan videonkin kasaan.
Niin saisi. Tarinaa olisi vaikka täysimittaiselle elokuvalle 🙂
Kivoja kuvia ja tarinoita. Ihan omat muistot raatosaari- nimisestä paikasta tulee mieleen missä serkkulauman kanssa nukuttiin siskonpedissä ja veneiltiin. Hyvää syksyä sinnekkin kyllä se kesä taas ens vuonna tulee! =)
Kiva kun tykkäsit ja tuli omia kesämuistoja mieleen! Raatosaari, ei mitenkään houkutteleva nimi saarella:) Kiitos samoin ja näin se on, kesä tulee aina ajallaan 🙂
Onkohan vielä nykylapsilla kesällä varaa tylsistyä? Ikimuistoisimpiin kesämuistoihini kuuluu serkkujen vierailu ja yhdessä Nintendon pelaaminen, jonka jälkeen hypättiin järveen.
Uskon, että nykylapsetkin tylsistyvät vaikka olisi varaakin, jottei tylsistyttäisi. Uskon, että tylsistyminen ei ole kiinni siitä mitä kaikkea on varaa tehdä ja mihin kaikkialle voi mennä. Uskon, että se on kiinni jokaisen sisimmästä. Kuten kirjoitat oman ikimuistoisen kesämuistosi. Materiaalisestihan siinä ei ole juuri mitään, mutta sisäiseltä tunteelta siinä on paljon. Toivon, että kaikilla on mahdollisuus hyviin kesämuistoihin 🙂