Kaisertal oli hieno löytö patikointiin. Ehkä se halusi olla Alppien piilopaikkana eikä sen vuoksi esitellyt itseään minulle aikaisemmin. Olihan Kaisertal Itävallan viimeinen asuttu laakso, jonne saatiin tieyhteys. Tieyhteys laaksoon saatiin vasta 31.5. 2008 käyttöön vihityn Annatunnelin kautta. Tämä sai minut kiinnostumaan paikasta. Halusin ehdottomasti mennä kokemaan tuon menneen ajan mustavalkomaisemaa. Siellähän elämän täytyi olla vielä lähes 70 -lukulaista ilman värejä, koska tieyhteyskin oli tehty vasta tällä vuosituhannella.
Lisäksi olin lukenut, jotta vuonna 2016 Itävallan yleisradioyhtiön ORF:n katsojat äänestivät Kaisertal -laakson “Itävallan kauneimmaksi paikaksi”.
Tie laaksoon kulkee kuten ennenkin Keisarinnousun (Kaiseraufstieg) kautta. Se on 280:n askelman portaikko Ebbs -kylän laidalta laaksoon. Pienenä nyanssina mainittakoon, että maanviljelijöiden autot ja moottoripyörät joko lennätettiin helikopterilla tai kuljetettiin palasina Kaiseraufstieg -rappusten kautta (Wikipedia). Ajatelkaapa maanviljelijä Helmutin päättäneen aamukahvia hörppiessään, jotta käväisenpä Münchenissä hankkimassa vähän tarvikkeita. Ei muuta kuin autotalliin ja kuormuri paloiksi. Perhe kantamaan osat rappusten alkupäähän ja kuormuri taas kasaan. Palatessa taas toisin päin. Tieto perheelle noudosta kirjekyyhkyn avulla sillä kännykkäyhteys laaksoon ei toiminut.
Toisena nyanssina sanottakoon, että et vieläkään pääse Kaisertal -laaksoon autolla. Annatunnelin kauttaa pääsee vain luvanhaltijat. Siispä rappusille. Auton voit jättää parkkipaikalle rappusten alkupäähän. Sitä ei kannata purkaa ja kantaa laaksoon. Tiet laaksossa ovat joka tapauksessa kapeita ja kävellen näet, tunnet, haistat ja maistat luonnon paremmin.
Kaisertal - Alppien piilotettu laakso
Syyskuun alun aamu alkaa hieman koleana ja olen pukeutunut riittävän lämpimästi. Rappustelun hyvänä puolena pidän kuitenkin sitä, jotta siitä saa hyvät alkulämmöt. Puolessavälissä voi hieman venytellä massiivisia pikaluistelijan reisilihaksiaan, jotka jostain syystä alkavat mennä hapoille. Joku lähde kertoi askelmia olevan yli 300. En laskenut.
Rappusten yläpäästä on komea näkymä taaksepäin Kufsteinin ja Inn -jokilaakson suuntaan. Tähän pysähdyn hetkeksi, lähelle Napoli -penkkiä, joka oli reittiohjeissa (linkki ohjeeseen) mainittu. Penkki on ihan tavallinen penkki, jonka päällä on kyltti “Napoli”. Penkille en pysähtynyt sillä siihen oli leiriytynyt jo joku ennen minua tutkimusretkelle lähtenyt. Kuvan otin kuitenkin penkin läheltä. Jatkoin vetävin ja reippain askelin eteenpäin. Alkoi tulla jo lämmin.
Jonkin matkaa harpottuani sorapintaista “pyörätietä” kivien vain sinkoillessa kenkieni alta näin Annatunnelin suun. Suurin osa kulkemistani patikointipoluista täällä oli vähän kuin sorapintaisia pyöräteitä. Kuljin myös jonkin matkaa metsäpolkuja. Tällä “runkolinjalla” alusta on siis hyvinkin helppo kävellä. Täältä lähtee useita eri vaikeustason reittejä, joissa osassa pääset vaikka kiipeilemään.
Näin siis Annatunnelin suun. Tunsin hikikarpaloiden valuvan selkärankaani myöden alas. Päivän lämpötila oli noussut ja ylämäki nostatti lämpöjäni. Oli aika vilahtaa pusikkoon. Vilkuilin pusikon läpi ja pyrin toimimaan niin, että takaani saapunut ryhmä ei luule minua “karppaseksi”. Riisuin pidemmän housut, takin ja pitkähihaisen paidan. Ryhmä meni tuskin huomaten minua. Nyt oli taas hyvä. Syyskesän ilma pääsi kulkemaan ihollani ja aamun aurinko lämmitti jo mukavasti.
Ensimmäisenä merkkinä sivilisaatiosta törmään laakson vanhimpaan majataloon Gasthof Vaitenhofiin. Minulla on unelma maistaa menneen maailman aamukahvia tässä unohdetussa laaksossa. En kuitenkaan pysähdy vielä tähän sillä olen tehnyt matkaa vain reilut kolme varttia. Kasvatan kahvin himoani ja alan unelmoimaan myös piirakasta.
Veitenhof:in rakennus vastasi mielikuviani rakennuksesta menneen maailman unohdetussa laaksossa. Kuitenkaan näkymät eivät ole mustavalkoisia. Itseasiassa kaikki on hyvinkin voimakkaan väristä. Luonto hehkuu monensävyistä vihreää, kukat loistavat miljoonissa väreissä, taivas on upean sininen ja Veitenhofikin on ruskeavalkoinen. Ehkäpä tänne on tullut värikuvat ennen tieyhteyttä.
En enää harpo eteenpäin. Kuljen, katson, kuuntelen ja haistelen maisemaa. Pyrin olemaan läsnä tässä upeassa paikassa. Näen sinisen taivaan, jossa muutama valkoinen laiva purjehtii päämäärättömästi tuulen ohjaamina kuin peräsimensä kadottaneena. Ne purjehtivat luonnon mukana. Näen runsaan vihreän kasvuston, puut, pensaat ja nurmen. Jostakin kantautuu juuri leikatun nurmen tuoksu. Kuulen lintujen heleän laulun, jonka katkaisee käheä rääkäisy. Jollain linnulla täytyy olla krapula-aamu. Ehkä tuli syötyä muutama käynyt pihlajanmarja liikaa.
Keskityn nyt rääkäisyyn. Katson äänen suuntaan ja näen mustan kookkaan linnun nousseen siivilleen. Se kaartaa minusta oikealta mennen edestäni kohti vasemman puolen rinnettä. Nosta kameran nopeasti kasvoilleni ja pyrin saalistamaan kohteen. Kamera laulaa sarjatulella naps naps naps. Tuliko osumia? Raakkuja lentää läheiseen puuhun ja jää sinne tarkkailemaan minua. Teen samoin kulkien kohti lintua, jonka uskon olevan korppi. Nyt odotan valmiimpana, josko mustatakki lehahtaisi lentoon. Oksa nytkähtää alaspäin ponkaisun voimasta ja mustat siivet levittäytyvät liitoon. Kaunista katseltavaa. Ollappa siivet.
Saavun tien haaraumaan. Tie jatkuu vasemmalle ja oikealle lähtee pihapolku. Pihapolun vieressä on houkutteleva mainos “aamiainen klo 8-11”. Täältä saisin menneen maailman aamukahvit. Suunnistan pihapolulle, jonka varrella isäntä heiluu viikatteen kanssa heinätöissä. Tervehdimme toisiamme. Hän jatkaa töitään ja minä matkaani kahvin ja piirakan kiilto silmissäni.
Olen saapunut pieneen kyläyhteisöön, joka koostuu lähinnä kahdesta majatalosta. Ehkäpä tuo heinätöissä ollut mies oli joskus purkanut kuormurinsa ja vienyt sen osissa pois Kaisertal -laaksosta vain kasatakseen sen uudelleen Münchenin reissun jälkeen.
Aurinko paistoi terassille, joten hakeuduin sinne. Tuolit olivat vielä märkiä kostean yön jäljiltä. Roiskuttelin vettä pois hieman kädellä pyyhkien ja loput kuivasin huosuntakamukseen.
Tähän sai maailma hetkeksi pysähtyä. Erinomaista kahvia tuli riittävästi ainakin kolmeen kupilliseen. Piirakka oli niin hyvää, jotta varmasti kylän kaikki ampiasetkin tulivat sitä juhlistamaan tanssien sen ympärillä. Jätin loput piirakasta ahkerille tanssijoille.
Yksi unelmistani oli täyttynyt. Sain menneen maailman kahvit ja piirakan tässä luonnon kauneutta huokuvassa Kaisertal -laaksossa. Nyt oli taas hyvä jatkaa matkaa.
Nousin takaisin pääväyllä jatkaen sitä vasenta, hieman ylösviettävää tietä pitkin. Heti mutkan jälkeen avautui jälleen uusi näkymä näihin historiallisiin rakennuksiin. Olin saapunut toiselle laitaa tätä “kahden majatalon kylää”. Tie kulkee vanhojen, kauniiden tirolilaisrakennusten välistä.
Kookas koira oli löytänyt aamuaurinkoisen paikan ja nautti siinä olostaan. Koiran maailma oli pysähtynyt siihen hetkeen kuten minun oli kahvitteluun hieman aikaisemmin. Silmät seurasivat minua sen verran, jotta tiesin sen olevan kylän vahtikoira. Mikäs siinä lötkötellessä, ei täällä paljon autot häiritse.
Valitsin reitin mennäkseni metsän kautta Anton Karg Haus:lle. Reitti kulkee Antonius kappelin ja Hinterkaiser Hofin ohitse. Metsäosuus oli kuitenkin suljettu, joten jouduin palaamaan tovin matkaa takaisin lähes Pfandlhofille saakka jatkaakseni määränpäähäni joen vartta. Ei haitannut sillä tulihan nämäkin maisemat nähtyä.
Jokivarsi on metsäisempää kuin Kaisertal -laakson alkupää. Se sopii hyvin auringon paahteiselle keskipäivälle tarjoten välillä hieman varjoisempia paikkoja. Täällä on hyvä kulkea ja kuunnella puiden huminaa ja joen kohinaa. Välillä eteen tulee pieniä “vesiputouksia”, joita muodostuu veden valuessa alas vuorelta. Näissä paikoissa näkee, jotta välillä vettä tulee tosi paljon enemmän kuin vain purona. Vesi on tuonut tullessaan isoja puiden rankoja ja risuja kasaten ne uomien reunoille ja kapeikkoihin.
Nälkä alkaa kurnimaan vatsassa. Tie vain jatkuu ja jatkuu. Pian minun pitäisi olla päämäärässäni Anton Karg Hausilla. Kiinnitän huomioni perhoseen, joka lentelee vierelläni. Ehkäpä se tuli kertomaan minulle, jotta pian syödään, kuten mennessämme Vaahteratasangolle. Siellähän perhonen tuli kädelleni ainakin kymmeneksi minuutiksi ruokalistaa tavaamaan. Tästä linkistä pääset Vaahteratasangolle.
Eipä aikaakaan, kun saavun päämäärääni. Katson lumoutuneena Anton Karg Hausille avautuvaa näkymää. Kauniit rakennukset ja taustalla jylhät vuoret.
Valitsen varjoisen pöydän ja istuudun sen ääreen. Aurinko paistaa korkealta taivaalta antaen elohopean näyttää hellelukemia. Hyvä niin, tästä minä pidän. Hetki varjossa tietää kuitenkin hetken lepoa auringossa paahtuvalle iholle.
Joku huutaa tarjoilijalle, jotta hänkin haluaa olutta, on jano. Liekö joutunut odottamaan liian kauan. Katson ruokalistaa ja valitsen sieltä pinaattipyörykät (Spinatknödel). Se onkin ainut vaihtoehto lihaa syömättömälle.
Tarjoilija viihtyy useasti viereisessä pöydässä. Siinä kilistellään shotteja, vitsaillaan kovaan ääneen ja nauretaan. Hän on yksi pöytäseuruetta. Aikaisemmin janoinen herra on jälleen vaille tuopillista. Tarjoilijaan on vaikea saada kontaktia. Mietin, jotta onkohan joku tulossa iltavuoroon sillä tuota menoa shotteja kumotessa on koko mies kumossa ennen kello neljää, iltapäivällä. Minulle se jää arvoitukseksi sillä syötyäni aloitan paluutaivalluksen. Joudun palaamaan lähes samoja kengän jälkiä sillä se metsäreittihän oli suljettu. Ei se mitään, nyt tulee katsottua maisemat toisesta suunnasta.
Palanmatkaa pääsin uutta reittiä, kun valitsin kävellä paikallista kantatietä pitkin. Mennessäni olin mennyt lyhyen metsäpolun Anton Karg Hausille. Toisen, lyhyen pätkän. En sitä mikä oli suljettu.
Ei näistä tunneleista tänäkään päivänä kuormurilla mennä. Vieläköhän ne laittaa kuormurit täällä osiin ja kuljettaa paloina pois Kaisertal -laaksosta? Saa tätä tietä junkun kerran ajaa lautakuorman kanssa pikku Fiatilla remonttityömaalleen.
Näitä ja paljon muuta ihmetellessä on mukava taivaltaa näissä maisemissa. Täytyy vain muistaa olla läsnä luonnon kanssa, jottei unohdu liian syviin ajatuksiin ja menetä sitä mitä on ympärillä.
Patikointi kuluttaa energiaa ja siksi onkin hyvä syy pysähtyä kahville ja omenapiirakalle (Apfelstrudel). Pysähdyin lataamaan akkuni Pfandlhofiin. Muistatte vielä aamulta sen pienen kylän, jonka muodostuu pääosin kahdesta majatalosta. Aamulla testasin toisen puolen kylää ja nyt iltapäivällä oli vuorossa toinen.
Tässäkään majatalossa ei pihistellä annosten koossa. Hinta on edullinen annoksen kokoon nähden aivan kuin aamukahvillakin. Omenapiirakkani ui lautasellisessa lämmintä vaniljakastiketta. Tämä kävi ihan lounaskeitosta. Kahvi ja mukana tullut suklaapala kävivät jälkiruasta.
Tirolissa omenapiirakka on oikeasti joskus lounas. Työmaaruokalassa on silloin tällöin omenapiirakkaa kuumalla vaniljakastikkeella. Menee luokkaan “vegetarinen annos”.
Hyväähän tuo oli ja riittävästi. Jäi vielä taas näille ampiaisillekin. Mikäli aamulla oli paljon tanssijoita piirakan ympärillä niin nyt oli varmaan koko Kaisertal -laakson ampparit lautasen päällä. Oli tanssijoita, uimareita, syöksypommittajia, muuten vaan mukana roikkuvia ja syömäreitä. Sain kyllä lautasen tyhjäksi, mutta ei siihen paljon kauemmaksi aikaa viitsinyt jäädä “nautiskelemaan”. Kaverit varmasti kävivät hälyttämässä toisia bileisiin sillä mitä kauemmin siinä olin niin sitä enemmän tuli kuokkavieraita. Bye bye beautiful, dande schön ja adios.
Loppusuora häämötti ja ollessani melkein Napoli penkin luona huomasin, että rinnettä alas lähti jyrkkä polku. Kyltti kertoi, että se vie Tischoferin luolaan (Tischoferhöhle). Olin suunnitellut käyväni täällä ihan ensimmäisenä aamulla. Kengissä oli silloin vielä niin paljon virtaa, jotta potkin kivet pöllyten tästä ohi. En huomannut polkua aamulla.
Mietin ehkä sekunnin, jotta menenkö. Jaloissa tuntui jo päivän talsiminen. Toisaalta, tuolta esihistorialliselta asunnolta voisi löytyä oikeasti sitä mustavalkomaailmaa. “Olisiko sinne piilotettu lisää mennyttä maailmaa”, mietin ja jalat olivat jo vieneet minut polulle.
Sinne on piiloutunut huomattava määrä mennyttä maailmaa. Kyltistä luin, jotta sieltä on löydetty epätavallisen paljon eläinlöydöksiä, mm. 380:n luolakarhun jäämiä. Vanhimmat ihmisen jäännökset ja nuolenpäät on ajoitettu noin 37 000:n vuoden taakse. Varhaisella pronssikaudella siellä on ollut tulisijoja ja on löydetty todisteita korujen ja keramiikan yhdistämisestä. Täällä on toiminut pronssikautinen valimo.
Täällä on asunut esihistoriassa varmaan aatelisia, sen verran suuri on oviaukko. Luola sijaitsee jyrkässä rinteessä, joten vihollisuudet eivät ole päässeet niin helposti kimppuun.
Löysin mustavalkoisen maailman tästä unohdetusta laaksosta. Laakso muutoin on värikäs ja runsas, mutta täällä luolassa on mustaa ja pimeää. Tänne ei ole nykyaika tuonut värejään ja tekniikoitaan vaikka tieyhteyskin on rakennettu.
Seison luolan ruokailuryhmän vieressä ja katson ulos olohuoneen ikkunasta. Ulkona on helle, mutta täällä on viileää. Mietin, jotta on luolaihmisellä ollut talvella kylmä.
Kävelen keittiöön ja katson nuotiota, jonka voin ajatella olevan vielä vähän lämmin. Mietin “on niillä ollut kovat tulet, kun vieläkin on nuotiosta jäljet”.
Istun vielä hetken luolan ulkoseinustalla auringon paisteessa ja mietin elämää tuolloin ja nyt. Olen onnellinen, että olen tässä elämässä, tässä ja nyt. Kuka tietää vaikka olisin jollakin matkallani täällä esihistoriassa kärvistellyt.
Kiipeän ylös polkua ja olen tyytyväinen, että kävin täällä vasta patikoinnin päätteeksi. Saan laittaa nyt loput energiat tähän ja sitten kotiin. Tunnen jälleen pikaluistelijan reisissäni maitohappojen saapumisen. Sivuutan tunteen ja jatkan nousemista takaisin nykyaikaan.
Laskeutuessani Kaiseraufstieg -portaikkoa joitain tutkimusmatkailijoita nousee vielä laakson suuntaan. Heidänkin silmissään kiiluu tuo menneen maailman näkemisen himo, kuten minulla aamulla. Vai kuvittelenko vain. Ehkä se on nousun ponnistelujen tuoma “hullunkiilto” silmissä. Ainakin niillä huipputrendikkäillä lenkkeilijöillä, jotka loikkivat raput ylös tiukoissa trikoissaan.
Näin se päivä meni mukavasti. Kiitos seurasta ja nähdään taas toisissa seikkailuissa!
Miten Kaisertal löytyy?
Syötä navigaattoriin osoitteeksi vaikka “Kaiseraufstieg 22, 6341 Ebbs”. Tämä vie parkkipaikalle, joka on Kaiseraufstieg -portaikon alkupään lähellä. Aamulla siellä oli paljon tilaa, mutta iltapäivällä ihan täynnä. Alueella on muitakin parkkipaikkoja. Katso Google maps:stä lisää.
Parkkimaksu oli koko päivälle 3,5 euroa ja sen maksoin parkkipaikan päässä olevaan ravintola “Gasthaus zum base camp Harmony”. Sieltä voit vielä varmistaa mistä rappuset lähtee. En löytänyt parkkipaikalla selvää viittaa.
Kaisertal -laaksossa on monia patikointireittejä. Löytyy helpoista vaikeisiin ja aina kiipeilyreitteihin.
Minä kuljin tuon Anton-Karg-Haus reitin, joka yläkuvassa alkaa Pfandlhof majatalosta (kuvassa vasen alalaita, lukee “Pfandl-Höfe”). Eli tuosta kuvasta puuttuu reitin alkupätkä.
Pfandlhofilta jatkoin Hinterkaiser Hofin ohitse kohteeseen “Hechleitalm”, jossa jouduin kääntymään takaisin sillä metsäreitti (katkoviivalla merkitty) oli suljettu. Palasin lähes Pfandlhofille ja siitä jatkoin jyrkän vasemman jälkeen kohti Anton-Karg-Hausia (reitti merkitty mustalla yhtenäisellä viivalla).
En tiedä olisiko päässyt tuota reittiä, joka on piirretty punaisella viivalla lähtemään Antonius kappelilta. En nähnyt viittaa. En tiennyt sitä edes katsella, sillä siinä vaiheessa minulla ei ollut karttaa reitistöstä.
Hei,
olipa ilo ja onni, kun joku aika sitten tuli fb-postauksesi vastaan ja pääsen näin plogia lukien elämäni lempimaisemiin Tirolissa. 40 vuotta sitten, nyt jo edesmenneen mieheni kanssa teimme häämatkamme Söll’in Itävallan Tirolissa. Palaset sydäntämme jäivät niihin upeisiin alppimaisemiin; niityn tuoksuvaan heinään, lehmänkellojen kilkatukseen, majatalossa nauttimiimme banaaniveneisiin vieressä tuoksuvan lantakasan aromirikkaudessa… jne jne
Suurin haaveeni on viettää vuoden kierto tirolilaiskylässä, mutta sen täyttymistä odotellessa luen upeaa kerrontaasi ja maisemointia kuvin niin suuresti tunnelmaa huokuvista paikoista. Kiitos❣️ Ihanaa elämää vaimollesi ja sinulle❣️
Kiitos Maiju lämpimästä ja runollisesta viestistäsi! Minun ja vaimoni sydämet kiittävät sinua kauniista sanoistasi. Olen iloinen, että voin tuoda palan Tirolia elämääsi ja siten ilahduttaa päiviä. Toivon, että haaveesi tirolilaisvuodesta toteutuu. Söll on noin 45km päässä meiltä. Tiedä vaikka joskus sieltäkin tulisi otettua kuvia. Täällä tosiaan on maaseutu keskellä kaupunkia:) Mukavaa aikaa sinullekin!
Naurattaa tuo maanviljelijä Helmutin tarvikkeiden hankintareissu:):) Taas kerran todella mielenkiintoisen oloinen paikka ja kaiken kattava postaus! Sulla on upea taito kuvata hetkeä, niin että lukija pystyy kokemaan paikan elävästi, jopa täältä ruudun toiselta puolelta.
Oikein paljon kiitoksia kannustavista sanoista ja kivaa, kun pystyt kokemaan hetket vaikka etänä ruudun toiselle puolen. Se on tosi kivaa kuulla sillä yksi tavoitteistani on kuljettaa lukijaa mukana tarinoiden avulla. Haluan antaa ideoita paikoista ja asioista lukijoiden omaan elämään unohtamatta pientä positiivista huumorin pilkettä silmäkulmassa.
Maanviljelijä Helmut oli taitava mekaanikko maanviljelyksen ohessa. Purki ja kasasi ajoneuvon kuin ajoneuvon vaikka pimeässä Alppiaamussa 😀
Pitkästä aikaa heräsin sellainen “Tonne haluan matkustaa” fiilis, kiitos siitä! Unelmiani on nimenomaan löytää kylä vuorien luota missä ei näkyisi modernin ihmisen jälki, ainakaan kovasti. Tämä paikka kuullostaa juuri siltä että voi palata ajassa vähän taaksepäin mutta silti juoda kahvi kauramaidolla =D
Ole hyvä:)
Luulisin, että löytyy tuo kauramaitokin näistä Kaisertalin ravintoloista ja kahviloista. Näyttivät olevan tässä ajassa ja palvelevan luonnossa liikkujia. Yleisenä trendinä omien havaintojeni mukaan kuitenkin sanon, että mitä syvemmälle vuoristoon mennään niin sen perinteisempää on ravintolan listalla. Perinteinen tarkoittaa possunleikettä, vuorijuustoa, kaikenlaisia knödeleitä (pyöryköitä, jotka on tehty eri raaka-ainaista) jne. Liha, juusto ja maito ovat vahvasti listalla. Toisinaan on vaikea löytää lihatonta vaihtoehtoa ja lähes mahdottomuus annosta, jossa ei ole eläinkunnan raaka-ainetta.
Todella hyvä postaus! Upeat kuvat ja hienosti kuvaileva kerronta saivat tuntemaan, että olisi matkassa mukana 🙂 Ja taas noita ihania taloja!
Kiitos Anne kivasta palautteesta ja mukavaa, jotta viihdyit Kaisertal -laaksossa tarinan mukana:) Kuvia ihanista taloista, mutta taas vain ulkoa:) Lyhyesti piipahdin sisään, mutta ottamani kuva sisältä oli sen verran surkea, jotta en liittänyt sitä postaukseen.
Tästä linkistä pääsee BergKHofin websivun kuviin (paikka, jossa pysähdyin aamukahville) https://www.bergkhof.at/de/gallery.html
Tästä linkistä pääsee iltapäiväkahvini Pfandlhofin kuviin https://www.pfandlhof.at/gastr%C3%A4ume-stuben/
Paljon käytetään tummaa ja vaaleaa tammea
Voi elämä mitä maisemia!
Me lennettiin aikoinaan aina tänne Belgradiin Wieninkautta, mutta vuosiin en oo ehtinyt pysähtyä sinne. Täällä naapurissa asuessa on käynyt kyllä usein mielessä, että josko lähtisi edes pienelle patikalle sinne.
Ja joo, vanhassa elämässäni tuli ajettua noin 8000 km kuussa, kunnes väsyin ja vaihdoin julkisiin.
Nautin eniten siitä, että omat jalat kantaa. Itseasiassa tajusin jossain vaiheessa, että olen nauttinut siitä aina eniten. Joten kiitos tästä, nuo mestat päätyvät heti bucket listille!
Ole hyvä:) Täällähän näitä patikkareittäjä näyttää olen pitkin Itävaltaa. On lyhyttä ja pitkää, tasaisempaa sekä pystysuoraa. Kaikille varmasti löytyy haluttu tasoa.
Tuo ajomäärä oli melkoinen. Siinä on saanut olla jo jonkin aikaa ratin takana. Joskus työkaverin kanssa päivän päätteeksi hotellilla syödessämme laskimme ihan mielenkiinnosta mitä meidän kilometrit tarkoitti ajassa. Kilometrit oli luokkaa 60 000 – 70 000 vuodessa. En muistanut enää, jotta mihin päädyimme, niin laskin nopeasti uudelleen. Muistaakseni ajotietokoneet näyttivät keskinopeuden olleen 70-75km/h. Käytin työaikaa 40h/vko ja päädyn olleeni ratin takana 5-6kk työtunnit. Siis puolet vuodesta ajamista. Siinä kertyy jo jonkinlainen määrä ammattiautoilijan kokemusta:) Tosin tuohan menee niin, että suuri osa ajoista tapahtuu illalla tai aamun tunteina. Monesti on pois siitäkin vähästä vapaa-ajasta, jota reissuhommissa on.
Viehättävä kertomus, kiitos tästä! Itävallan luonto on häkellyttävä. Tekstisi paljastaa sinun olevan luontoihminen. Teet tarkkoja havaintoja ympäristöstäsi ja osaat nauttia luonnosta ja sen kauneudesta. Monesti me kiirehdimme jopa patikkaretkillä, mielessä vain päämäärä. On hyvä aina toviksi pysähtyä katselemaan ja huokailemaan.
Olen muutaman kerran lomaillut Wienissä ja kerran Zell am Seessa. Pidin molemmista kohteista!
Wienissä olen kerran viettänyt myös joulun. Zell am Seessa patikoimme ja pyöräilimme, tästä matkasta kirjoitin blogiini. Käy vilkaisemassa, jos kiinnostaa. Lienevät toki tuttuja paikkoja sinulle! 🙂
https://www.kulkusalla.fi/miehen-matkassa/zell-am-see-patikointia-ja-pyorailya/
Kiitos mukavasta kommentista:) Itävallan luonto on minunkin mielestä kaunista mihin ikinä täällä meneekään. Kyllä, tykkään kulkea luonnossa, katsella ja tuntea. Pysähtelemällä, kuulostelemalla, tuoksuttelemalla, olemalla läsnä saan luonnossa patikoinnista sitä mitä sillä on minulle tarjota. Juosta ja kiirehtiä voin sitten muissa tilanteissa.
Minulla on ollut aina motoristin asenne kulkemisessa ja matkustamisessa, matkalla olen jo perillä. Moottoripyörällähän olemme jo perillä, kun istumme satulaan, käynnistämme moottorin ja väännämme kahvasta prätkän maantielle. Maantiellä, matkalla olet jo perillä.
Kiitos linkistä, käyn lukemassa. Olen käynyt kummassakin pariin otteeseen. Zell am Seessä tosin vain kaupungissa ja palan matkaa järven rantaa, joten kiva lukee liikkumisesta vähän laajemmalta.