NOVELLIN SAATESANAT
Tarina kertoo Saksan Baijerista kotoisin olevan Ralfin lomamatkasta Suomeen kuumana kesänä 1978. Ralf haluaa kokea suomalaisen puhtaan ja hiljaisen luonnon, josta moni saksalainen on kertonut. Hän tuntee myös voimakkaan tarpeen tulla juuri Suomeen. Matka kulkee Helsingin kautta Lakeudelle. Se on kertomus sokeudesta sisäiselle tunteellemme, intuitiollemme ja siitä miten helpommin ymmärrettävät aistimme saattavat ohjata meitä voimakkaammin valinnoissamme. Saatamme menettää mahdollisuuden juuri sen oikean henkilön, ehkä jopa sielunkumppanin, kanssa seuratessamme voimakkaampia aisteja. Annamme maailman viedä meitä mielen ja mielihyvän keinoin.
Toivon sinun nauttivan kuumasta 70-luvun kesästä Ralfin matkassa!
LOMA PALJON PUHUTULLA HILJAISUUDELLA
Alkukiihdytys
Aurinko paistoi Jaanan silmiin suoran päästä. Oli kuuma ja hiostava kesän -78 iltapäivä. Hän laski punaisen Ford Escortin aurinkosuojan alas ja pyyhkäisi hikihelmen otsaltaan. Täydellä teholla puhaltava tuuletin toi sisään vain lämmintä ilmaa ja aavistuksen soratien tuoksusta. Puhallin piti niin kovaa ääntä, että stereoita oli pakko säätää suuremmalle. Sieltä soi Rauli Badding Somerjoen ”Bensaa suonissa”. Suoran päässä alkaisi Könnintien mutkainen ja sorapintainen osuus. Suoran, joka oli varmasti pisin suora näillä main ja upeasti koivujen rajaama. Jaanan isä oli ollut niitä joskus istuttamassa. Isä, joka oli lähtenyt Ruotsiin töiden perässä ja jäänyt sille reissulleen Jaanan ollessa vielä vauva. Siitä oli noin 20 vuotta. Oli sillä siellä kuulemma uusi perhekin, mutta heistä ei Suomeen paljon kuulunut, kuten ei isästäkään.
Jaanan suu taipui pieneen hymyyn, hän tiesi miltä tuntuu ajaa sisäänpäin kallistuvaan mutkaan, jarruttaa hieman ennen ja kaasuttaa kurvista ulos. Se tuntui aina hieman mahan pohjassa ja sai hymyn nousemaan tahtomattakin huulille. Sora paukkuisi auton helmoihin ja hehkuvan punainen Escort pölyyntyisi, mutta se ei haitannut nyt Jaanaa. Soratien tuoksu vahvistui hänen mielessä. Hän kaasutti pari kertaa oikealla jalallaan ja sai voimakkaan moottorin laulamaan. Kytkin rivakasti pohjaan, ykkönen silmään, kierroksia ja lähtö. Jaana tunsi paineen selässään Escortin ampautuessa suoralle. Hän tunsi jo hieman ikääntyneen Escortin saaman uuden Cosworth moottorin voiman, voiman joka sai takarenkaat ulvomaan tuskasta yrittäessään epätoivoisesti pitää kiinni asfalttipinnasta. Niin, suora oli asfalttia, kuin lentokentän kiitotie. Kiitotien päässä alkaisi kiharainen ja mutkitteleva sorapintainen ihanuus. Koivut toimittivat kiitoradan lähestymisvalojen tehtävää. ”Tämä kone lähtee nyt lentoon”, Jaana ajatteli ja kaasutti suoralle.
Jaana oli hieman poikamainen käytökseltään ja harrastuksiltaan. Räväkkä ja kokoajan menossa, ei paljon itseään peilin edessä katsellut. Hän oli luonnonkaunis ilman sen suurempia hypistelyjä. Hän oli aina leikkinyt enemmän poikien kuin tyttöjen kanssa. ”Se oli varmaan jonkinlaista isän tai miespuolisten läheisyyden kaipuuta”, oli äiti ajatellut.
Pekka oli tullut lapsuuden vuosien myötä Jaanan parhaaksi kaveriksi. He olivat aina leikkineet yhdessä. Pekan isällä oli kuljetusliike ja sen hallissa oli aina mielenkiintoista penkoa kaikkia moottorin ja muiden vimpainten osia. Lapsina he kokosivat pahvilaatikkoon rasvaisia rattaita ja muita auton osia. Liekkivät, jotta ne olivat avaruusaluksia. Joitain vuosia aikaisemmin Neil Armstrong oli laskeutunut kuuhun ja ottanut kuuluisan askeleensa. Siitä puhuttiin vieläkin ja avaruuteen kurkotettiin suurvaltojen voimalla.
Jaana tykkäsi puuhata Pekan isän opastuksella hallilla vielä nykyäänkin, nuorena naisena. Viimeksi oli vaihdettu Pekan kanssa Escortiin toinen moottori, Cosworthin 2.0l tehopakkaus. Nyt oli imua. Escort ei oikeastaan ollut Jaanan vaan hänen äitinsä auto. Äiti oli kuitenkin antanut luvan moottorin vaihtoon. Saihan nuoret kehittävää tekemistä ja hänkin pääsisi ajaessaan maistamaan urheiluauton tuntua. Jaana saisi myös viettää aikaa lähes toiseksi perheeksi muodostuneen Pekan luona. Se tekee aina hyvää Jaanalle.
Vasen jalka potkaisee toistamiseen kytkimen pohjaan, vaihde vaihtuu kakkoselle, kolmoselle ja viimein neloselle. Vauhtia suoran puoleenväliin on kertynyt reilusti yli 130 km/h. Muovipäälysteinen penkki hiostaa selkää, pulssi kiihtyy, suoran pää lähestyy. Moottori huutaa ahneena lisää kilometrejä.
Loman aloitus
”Suomessa on kaunis ja puhdas luonto. Haluan aistia lomallani hiljaisuuden, josta niin paljon kuulee puhuttavan“, oli Ralf sanonut äidilleen, kun hän oli ihmetelly Ralfin halua lomailla juuri Suomessa. ”Miksi ihmeessä sinne Euroopan rajoille, Neuvostoliittoon”, oli äiti tokaissut.
Ralf oli jo jonkin aikaa tuntunut selittämättömän sisäisen voiman ajavan häntä Suomeen. Hän ei itseasiassa ymmärtänyt tunnetta, seurasi sitä lähinnä alitajuisesti. Suunnitelmissa oli lomailla Suomessa muutama viikko ja takaisin voisi tulla sitten, kun oli riittävästi maata kiertänyt ja nähnyt. Hänellä oli kesä aikaa.
Viikko sitten hän oli lentänyt Finnairilla Münchenistä Helsinkiin. Syyskuun lopulla liikemies Aarno Lamminparras tulisi kaappaamaan Finnairin koneen Oulusta Helsinkiin. Siitä Ralf ja maailma ei vielä tiennyt mitään, joten suomalainen ilmailu vaikutti yhtä turvalliselta ja rauhalliselta kuin hänen mielikuvansa Suomesta muutenkin oli. Helsinki todisti siitä kauniina ja aurinkoisena maanantai päivänä, jona Ralf saapui Suomeen. Hän ei ollut aikaisemmin ollut ulkomailla, jos ei nyt naapurimaa Itävaltaa lasketa hänelle ulkomaaksi. Jokseenkin se tuntui Ralfista oudolta, sillä hän oli varakkaasta perheestä. Lomamatkoja vaan ei oltu tehty, isä oli aina töissä ja äiti oli kovin vastentahtoinen matkustamaan.
Pari päivää Helsinkiä kiertäessään hän oli kerennyt ihmettelemään Eduskuntataloa, museota ja käynyt Linnanmäellä. Siellä hän oli syönyt suussasulavan, naaman tahraavan hattaran ja ajanut vuoristoradalla. Se oli kuulemma rakennettu jo 50-luvun ensimetreillä palvelemaan Olympiavieraita, oli lipunmyyjä kertonut. Rata oli vieläkin erinomaisessa kunnossa, mikäli vauhti ja sen tuotteena syntyvä huuto olivat mittareina.
Yhden iltapävän hän oli istuskellut ja ihmetelly kaupungin menoa bussipysäkin penkillä. Katsonut ohikulkeneiden vaatetusta, joka oli hänen mielestään hieman kömpelömpää kuin kotona Münchenissä. Ei kuitenkaan niin itätyylistä kuin hänen äitinsä oli antanut ymmärtää. Täälläkin muodissa näytti olevan farmarit ja samettihousut. Sellaiset tiukat reisistä ja leveät lahkeista. Jotkut olivat kääntäneet lahkeet trendikkäästi ylös. Oli minihameita, monenvärisiä mekkoja ja isoja kukkakuoseja. Ralf tykkäsi mekoista, varsinkin polvenpäälle jäävistä, jopa minimallisista. Ehkäpä eniten juuri niistä minimallisista, oli vain liian ujo sitä itselleen tunnustamaan.
Hohtavan punainen Escort kiiti kohti ensimmäistä mutkaa, joka lähestyi nopeasti asfalttisen suoran loppuessa. Stereot soittivat ”Hän on sorateiden virtuoosi hän lentää matalaa, jalka tuuppaa kiinni kaasuun…”. Jaana tuuppasi oikean jalkansa vielä hetkeksi kaasupolkimeen, hellitti, kytkin ja jarrua, kakkonen ja kaasulla mutkaan. Sora ropisi, kun Escort lensi ensimmäiseen mutkaansa.
Parin päivää lomailua riitti Helsingissä. Ralf tunsi, että oli nostettava kytkintä ja vaihdettava paikkaa. Hän halusi kokea maaseutua, luontoa ja hiljaisuuden, josta oli kuullut puhuttavan. Sisäinen voima työsi häntä taas eteenpäin, oli jatkettava matkaa. Hän oli todennut, jotta aika moni suomalainen puhui saksaa, edes vähän. Niinpä hän oli rohkeasti kysynyt vastaantulijalta ideaa, jotta minne olisi hyvä mennä nähdäkseen maaseutua. Seinäjoki on kuulemma rautateiden risteyspaikka. Vastaantulija oli sanonut: ”Sinne pääset helposti junalla ja sieltä eteenpäin minne vain“. Hän sai myös tietää, että siellä on maaseutua ja tasaisia peltoja. Naapurikylien miehet voivat tervehtiä toisiaan hakiessaan aamun lehden postilaatikolta, sen verran on tasaista maata ja pitkälti. Seinäjoki kuulosti ja tuntui oikein hyvältä lomakohteelta.
Ralf oli mennyt raitiovaunulla ruskean, nahkaisen matkalaukkunsa kanssa Helsingin rautatieasemalle. Ratikasta oli ollut mukava katsella uuteen päivään valmistautuvan Helsingin katuvilinää. Viimeinen silmäys kaupungin kaduille, joita aamuaurinko jo hyvin tavoitti. Matkalaukku kiilsi lähes uutuuttaan, eihän sitä ollut juurikaan käytetty. Isä oli Mercedeksen paikallinen johtaja ja perhe oli varakas, mutta isä oli oppinut säästämään rahaa pahan päivän varalle. Ei ollut sopivaa liikoja tuhlata maalliseen nautiskeluun ja turhanpäiväiseen lomailuun paikkaja katsellen.
Junamatka Helsingistä Tampereelle taittui dieselveturin vetämänä. Vähän sen näköisen, millaisia kotona Saksassakin oli. Matka sieltä Seinäjoelle jatkui Lättähatulla, joka muistutti enemmän raitiovaunua kuin junaa. Persoonallisen näköinen matala pikkujuna oli maalattu siniseksi ja sillä oli valkoiset silmämaskit, kuin Zorrolla ikään. Sisällä tulijat junassa vastaanotti vanhahkojen penkkien ikääntynyt haju, johon oli jälkensä jättänyt tuhansien farmarihousujen takamukset. Ei kovin voimakas, mutta aistittavissa. Paikkalippuja ei ollut, joten sai istuutua mihin vain. Ralf valitsi ikkunapaikan penkiltä, joka oli vielä tyhjä. Vastapäisellä penkillä torkkui noin viisikymppinen mies. ”Ihan asiallisen näköinen, joten tähän on varmasti hyvä jäädä”, ajatteli Ralf ja nosti matkalaukkunsa tavarahyllylle sekä istuutui alas penkille. Hän huokaisi kevyesti, nyt saisi taas rauhoittua ja katsella maisemia ikkunasta.
Junan vaihto oli ollut aikamoinen kokemus. Aikaa vaihtoon oli ollut runsaat 15 min, mutta hän ei ollut ymmärtänyt milloin ja mistä hänen seuraava junansa lähtee. Asemalla oli kyllä kuuletettukin, mutta vain suomenkielellä. Hän oli harmistuksissaan epäuskon kasvaessa jupissut asiaa ääneen saksaksi, jolloin eräs vanhempi rouva oli kuullut sen. Rouva oli välittömästi tullut tarjoamaan apuaan, hän oli aina rakastanut saksalaisia. Hänellä oli monta hyvää ja kiihkeääkin muistoa heistä. Rouva oli opastanut Ralfia käsistä pitäen, kertonut minne on mentävä löytääkseen junansa. Rouvalla oli tarve puhua paljon muutakin, aika oli kulunut. Kertomuksia oli tullut sodan aikaisesta seurustalusta saksalaisupseerin kanssa. Oli kuulemma ollut hieno ja komea mies. Aina niin säntillinen ja kohtelias, oikea aristograatti. Oli koettu sitä ja tätä, jota Ralf ei ollut kovin tarkoin kuunnellut, koska aika kului. Juna lähtisi, jos rouva vain jatkaisi puhettaan. Oli irrotettava kädet, mutta kohteliaasti kiittäen. Käännyttyään Ralf oli tuntenut pienen läpsäisyn takamuksessaan ja kuullut toivotuksen: ”Onnellista matkaa komistus”. Rouva oli jäänyt katsomaan Ralfin lähdettyä juoksemaan kohti asemalaituria, kuin hevonen ikään saatuaan läpsäisyn lautaselleen. Muistoihin oli palannut oma ralf aikojen takaa.
Kartanon Anna
Seuraavalta asemalta tuli kyytiin lisää ihmisiä. Juna alkoi olla täysi, mutta siitä huolimatta hiljaisuus täytti vaunun. Ralf hämmästeli, että ihmiset eivät puhuneet toisilleen. Mikäli puhuivat, niin tekivät sen lähes kuiskaten. Hyvä jos edes keskustelukumppani kuuli jotain. Ralf mietti sen ehkä olevan hiljaisen luonnon heijastumia ihmisen käytökseen.
Ralfin viereen istuutui häntä hieman vanhempi nainen, ehkä jo perheen äiti. Hänellä oli kauniit vaaleat, hieman kiharat olkapäille ulottuvat hiukset. Naisen istuessa alas Ralf tunsi hienoisen kainalohien hajun nenässään. Hän säpsähti, jotta onko häneltä jäänyt kainalot pesemättä aamutohinassa. Vaivihkaa hän haistoi ikkunan puoleista kainaloaan naamioiden eleensä ikkunasta katsomiseen ja kismittelyyn. Ei, se ei haissut hieltä. Ralf kääntyi hieman naisen puoleen, veti varoen syvään henkeä nänänsä kautta ja tunsi hajun uudelleen. Nainen haisi hieltä. Ralf hieman oudoksui, että nainen voi tuolla tavalla haista julkisessa paikassa. Toisaalta jollakin tavalla se oli Ralfin mielestä maalaiseroottista, ehkä jopa miellyttävää. Eihän hien tuoksu varmaankaan kertonut noin tyylikkään naisen hygienista kovinkaan paljon. Sattuuhan sitä ja olihan jo kuuman päivän iltapäivä. Junassakin alkoi olla jo kuumempi kuin ulkona. Ehkä hänkin oli joutunut jouksemaan, kuten Ralf, keretäkseen junaan. Yllään naisella oli vartalonmyötäinen pastellinsininen hihaton mekko. ”Tyylikäs mekko kauniin, elegantin vartalon päällä”, ajatteli Ralf. Mekko ylettyi hieman polvien yläpuolelle paljastaen polvet ja sääret. Sääret, jotka olivat karvaiset kuin aikamiehellä. Näky piirtyi Ralfin verkkokalvoille.
”Vauu, täähän on aivan upee peli. Aivan toisenlainen vääntö kuin ennen. Nyt takapyörissä tapahtuu jotain kun tuuppaa kaasuun”, Jaana riemuitsi itsekseen onnensa kukkuloilla. Seuraavana oli tulossa ysikymppikurvi ja siinä Jaana pääsisi testaamaan kuinka uusi moottori jaksaa pitää Escortin nätisti luisussa. Lähestyttiin kurvia, jarrua, neloselta kakkoselle, kytkin ylös, takapyörät lukkoon ja perä irti tiestä, kaasulla säätäen luistokulmaa ja nätisti ulos kurvista. ”Jaaaaaaaaa, makeetaaa”, kuului Escortista sen vilahtaessa ohi.
Jaanan äiti oli monta kertaa kauhistellut tyttärensä hurjasteluita. Ei aina ollut näkemässä, mutta kylillä puhuivat. Äiti oli nytkin sanonut: ”Aja maltilla tai sä tapat vielä ittes tai jonkun muun tuolla kaistapäisellä ajolla”. Äiti oli tiennyt sanat turhaksi, ei tytär kuuntelisi. Se oli tuollainen rasavilli poikatyttö. Hänen huolensa oli nyt suurempi kuin tavallisesti. Uusi ja tehokas moottori oli ollut testiajoon lähdössä. Ei hän oikeastaan olisi halunnut antaa lupaa moottorin vaihdolle, mutta oli ajatellut, jotta tyttärellä olisi jotain kehittävää tekemistä. Pysyisi poissa pahanteosta, sanottiin. Oli aina turvallista ajatella, että tytär oli Pekan perheen luona, hallilla. Nyt hän katui päätöstään.
Ralf katseli ikkunasta maisemia, kun tunsi pienen kosketuksen reidellään. ”Hei haluatko omenan”, kysyi vieno naisen ääni. Ralf käänsi päänsä ja pahoitteli saksaksi: ”Anteeksi, en puhu suomea”. Vieressä istuva nainen hymyili kauniisti ja ojensi omenan. Ralf otti sen hymyillen vastaan. Tuntui oikein hyvältä, kun sai jotain ventovieraalta, jotta joku huomioi hänet. Oliko se myös sanomaton merkki siitä, että hän oli menossa oikeaan suuntaan, sitä hän ei tunnistanut. Ralf ei ollut muistanut ottaa eväitä ja nälkäkin jo hieman muistutteli vatsassa. Nainen esitteli itsensä Annaksi. Anna oli helppo nimi sanoa. Hän osasi hieman englantia ja saksaakin. Sai kerrottua, että oli tulossa äitinsä luota, joka oli laittanut matkaan kakkua ja kahvia. Tarjosi niitä nyt myös Ralfille, jos maistuisi. Maistuisi ja hyvin maistuisikin. Kuuma kahvi ja jonkin sortin ruskea kakku olivat taivaallisen hyvää. Annahan on oikein mukava nainen, Ralf ajatteli.
Vastapäinen mies oli heräilemässä torkuiltaan. Availi silmiään ja aukoi suutaan kuin kala kuivalla maalla. Maiskutteli ja makusteli uuden heräämisen makuja. Taisi olla suu kuiva, koska nosti viereltään, selkänsä ja penkin kulman välistä, paperipussin. Nosti huulilleen ja joi pussista. Se tuntui kirkastavan ja herättävän miehen mielen. Hän alkoi katsella ympärilleen junanvaunussa, näki Ralfin ja Annan. Annaa hän tosin mittaili hieman kauemmin katseellaan kuin Ralfia. Hymyili, iski silmää ja nosti paperipussin uudelleen huulilleen.
”Minne sinä olet menossa”, sai Anna kysyttyä Ralfilta. Ralf vastasi menevänsä Seinäjoelle ja olevansa Suomessa ensimmäistä kertaa, lomalla. Halusi nähdä maaseutua ja aistia hiljaisuuden. Anna vahvisti hänen olevan menossa oikeaan suuntaan. Lakeudella oli paljon maataloutta ja avaruuden keskeltä löytyisi monia hiljaisia paikkoja. Anna kertoi lakeuden viljavista pelloista, maitotaloudesta ja idyllisistä pikkuteistä pyöräillä kauniina kesäpäivänä kuunnellen lintujen laulua ja metsän puiden huminaa. Tuntea kesän tuoksu, aistia lämpö ja sen tuoma vapaus. Paljaan ihon kosketus kesätuuleen, pitkän talven jälkeen. Talvella ei Annan neuvojen mukaan kannattunut Suomeen tulla. Ralf oli viisas, kun tuli nyt. Eivät he täydellisesti toisiaan ymmärtäneet, mutta heillä oli hauskaa yhdessä ja aika kului mukavasti.
Mies vastapäätä oli nostellut ahkeraan paperipussiaan ja alkoi osoittaa kiinnostustaan keskusteluun. ”Hän puhui Etelä-Pohjanmaata”, kertoi Anna myöhemmin suu pienoisessa hymyssä. Ralfille jäi epäselväksi onko Suomessa moniakin kieliä. Mies oli ymmärtänyt yhden sanan Ralfin puheesta, ”Mercedes Benz”. Ralf oli kertonut isänsä työpaikasta ja maininnut automerkin. Mies nojautui Ralfia kohden ja viittoili koukistelemalla sormea tulemaan vähän lähemmäksi. Hän aloitti: ”Tietääkös kloppi, notta mikkä on kolome yleisintä automerkkiä Etelä-Pohojammaalla?”. Ralf pyöritteli silmiään ja katsoi Annaa, josko siltä suunnalta saisi vähän tukea ymmärtämään mitä mies sanoo. Anna vain hymyili lempeästi. Mies jatkoi: ”Noh, minä sanon kunnet tierä, ne on Ratsuni, Rotke ja Riisselimersu”. Mies nauroi kovaan ääneen ja toisti lauseen kuuluvammin niin, jotta nyt sen kuuli varmasti kaikki muutkin hiljaisessa junanvaunussa. Siitä lähtien juttua on kerrottu Pohjalaisvitsinä muiden vitsien joukossa. Ralf nyökkäili ja nauroi miehen mukana. Mitään hän ei ymmärtänyt, mutta häntä nauratti, kun miehellä oli niin hauskaa. Eipä tuo sittemmin paljoa enää puhunut, myhäili vain jotain ja torkahti taas. Taisi se viimeinen paperipussin puristelu olla liikaa.
Jaana puristeli rattia ja tuskaili: ”Eiii, älä nyt sinne luisu tyttöhyvä, tuu ny ylös sieltä”. Jaana oli tullut vähän liian innokkaasti loivaan oikealle vievään mutkaan ja Escortin perä alkoi vaipumaan ojan luiskaan. Luiska oli loiva ja pitkälle viettävä. Escort luisui hitaasti ojan luiskalle ja lähes hävisi näkyvistä. Jaana polki kaasua ja komensi uudelleen: ”Jo nyt on kumma, ylös siitä”. Escort kynti jonkin matkaa ojaa ja alkoi sitten nöyrästi tulla takaisin tielle. Vastaan tuli toinen auto. Kuskin silmät olivat kuin teevadit hänen ihmetellessään Escortin nousevan ojan luiskasta heinien seasta, kuin parempikin maastoauto. ”Huh huh, olipas lähellä koeajon loppu. Pitää malttaa mieli niin pysytään tiellä”, Jaana puhui ääneen ja tiesi äitinsä saavan raivarin, jos hän hajottaa auton. Äiti tarvitsi autoa työmatkoihin.
Jaana pysähtyi metsäautotien liittymään. Nousi autosta ja jätti oven auki, josko ilma autossa hieman viilenisi samalla tietäen sen turhaksi. Ulkona oli yhtä hikistä. Hän venytteli jäseniään ja käveli ympäri autoa. Kyykistyi katsomaan pohjaan mahdollisia vaurioita ja samalla veteli helmoista irti mukaan tarttuneita heiniä ja muutaman koivunoksan. ”Kas, näistähän saisi saunavihdan, kätevästi keräyslaite”, Jaana hymyili mielessään. Mitään ei näyttänyt rikkoituneet. Jaana otti tupakan T-paitansa hihakääröstä, sytytti sen ja nojautui auton peräluukkua vasten. Ohi lennähti pari pörisevää paarmaa.
Seinäjoki, legendoja ja lakeutta
Viimein Lättähattu saavutti Seinäjoen ratapihan ja sitten rautatieaseman. Rakennus oli modernin suoralinjainen, kookas rakennus. Ei niin iso kuin Helsingissä, mutta asemaksi iso verrattuna matkalla nähtyihin puurakennuksiin. Puiset asemarakennukset olivat tosin näyttäneet Ralfilsta idyllisiltä, ne olivat niin erilaisia joita hän oli aikaisemmin nähnyt. Junasta noustiin pois vasemmalle, heti aseman eteen. Oltiin tultu ensimmäiselle raiteelle.
Ennen asemalle saapumista Anna oli saanut tiedusteltua, jotta missä Ralf aikoi Seinäjoen lomallaan yöpyä. Hän ei ollut tiennyt vielä. ”Eiköhän Seinäjoella jokin majatalo löytyisi, vai löytyykö?” oli Ralf pyöritellyt. Anna oli kertonut, että hänellä on kartano Ilmajoen maaseudulla ja hän pyörittää siellä myös majoitustoimintaa. Siellä on kyllä tilaa ja Ralf olisi oikein tervetullut. Hintakin varmasti saadaan sovituksi kohtuulliseksi, näin kun jo tuttujakin ollaan. Hän pääsisi nyt helposti maaseudulle, jota haluaa nähdä ja varmasti kokemaan hiljaisuuttakin. Ralf tunsi idean hyväksi. Tuntui oikealta mennä Annan majoitukseen ja niin oli päätetty, että hän lähtee kartanolle. Anna oli iloinen, sillä hän oli alkanut pitämään Ralfin seurasta. Nuori, salskea mies olisi päivien piristys kartanon pihamailla.
Iso, tukeva ja hieman nuhjuisen näköinen mies tuli käsi ojossa Ralfia kohti, kun hän tuli asemarakennuksen läpi pysäköintialueen puolelle. ”Anna markka”, mies sanoi ja jäi seisomaan viereen. Ralf ihmetteli, että mitähän tuo nyt tarkoittaa. Kysyi, mutta mies ei ymmärtänyt vieraita kieliä. Anna oli mennyt vessaan eikä hänen kielitaidostaan ollut taaskaan apua. ”Onko sulla markkaa”, mies toisti. Ralf tunnisti sanan ”markka”, tulkitsi käden odottavan jotain ja hieman nuhjuisen ulkoasun kertovan, että mies ei ollut kaikkein varakkaimpia. Hänen täytyi varmasti pyytää rahaa. Ralf muisti kuinka hyvältä oli tuntunut saada omena ventovieraalta. Hän halusi laittaa hyvän kiertämään ja pisti käden taskuun tunnustellen olisiko siellä kolikoita. Lompakkoaan hän ei olisi halunnut ottaa esiin, josko vaikka varastaisi koko lompakon. Ei noista kadunmiehistä aina tiennyt. Taskunpohjalla oli onneksi kolikoita. Ralf puristi ne nyrkkiinsä ja nosti taskustaan miehen käteen. Siinä oli ehkä noin kaksi markkaa, sopiva summa varmaan, kun mies sanoi hymyillen ”kiitos, ystäväni”. Mies jatkoi matkaa ja Ralf katsoi taakseen hymyillen ja myhähti: ”Olipas leppoisan oloinen kadunmies”. Anna kertoi myöhemmin kadunmiehen nimeksi Valtteri, oli kuulemma elävä legenda Seinäjoen kaduilla.
Anna asui maalla ja sinne tarvitsi autokyydin. Asemarakennuksen toisella laitaa, parkkipaikan sivulla, oli iso linja-autoasema. ”Tämähän on kätevää”, ajatteli Ralf. ”Monestihan junamatkailija tarvitsee myös bussia”. Hänen vähäisten kokemustensa mukaan bussi- ja juna-asema eivät olleet monestikkaan tällä tavoin samassa paikassa. Tosin matkustuskokemuksia oli melko vähänlaisesti. Oli siinä taksiasemakin, pitkällä jonolla mustia mersuja sekä jotain toisia autoja, joita Ralf ei tunnistanut. Logossa oli hieman saksanhirveä muistuttavan eläimen kuva ja eräänlaiset siivet alla. Anna näki Ralfin kiinnostuksen mustiin autoihin ja riensi kertomaan taksin Ilmajoelle asti maksavan liian paljon ja siksi on parempi ottaa bussi.
Linja-autossa oli samanlainen tunkkainen vanhan penkin haju, kuin Lättähatussakin. Haju vaan oli voimakkaampi, jolle vanha tupakansavu antoi lisävoimaa. Takapenkeillä näytti olevan tupakointi sallittua. ”Huh huh”, ajatteli Ralf ja istuutui etummaiseen penkkiin. Ralf itse ei ollut koskaan innostunut tupakoinnista, vaikka hänen isänsä esimerkillisesti piippua tupruttelikin. Etupenkiltä näkisi myös paremmin maisemia.
Seinäjoki näytti hyvin matalalta, vähän kuin tänne tuonut Lättähattukin. Ehkä ihmiset täällä tykkäsivät matalasta ja tasaisesta. Oli varmaan geeneissä, joita luonto oli muovannut näihin tasaisen maan ihmisiin. Kaupungista päästyään bussi ajoi keskeltä viljavia ja tasaisia peltoja, näkyi kauas. Siellä täällä pelloilla oli maalaamattomia pieniä puurakennuksia, latoja, kuten Anna niitä nimitti. Matka kului leppoisasti ja kumpikin oli tyytyväinen, jopa onnellinen. Ralf oli maksanut herrasmiehenä molemmat bussiliput, olihan hän saanut hyvät lomamatkarahat isältään. Hän oli herrasmies nuoresta iästään huolimatta. Annaan se teki vaikutuksen ja hän katsoi Ralfia entistä tarkemmin lempeillä silmillään. Ralf puolestaan oli tyytyväinen, että oli saanut viehättävän oppaan maaseutulomalleen ja samaan kauppaan majoituksen. Asiat olivat hoituneet sujuvasti. Lomailu oli leppoisaa.
Bussin ajaessa pitkällä suoralla, jonka kumpaakin puolta reunusti kauniit valkoiset koivupuut, Anna totesi: ”Nyt ollaan pian perillä”. Koivujen takaa avautui tasaistakin tasaisemmat pellot, niitä täällä näytti tosiaan riittävän. Bussi ajoi vielä kuitenkin hyvän tovin mutkittelevaa soratietä. Pysähdyttiin kauniin keltaisen kartanon kohdalla ja bussin taitto-ovet avautuivat. Kartano oli hieman ylempänä tiestä lisäten sen ryhdikästä olemusta. Valkoiset ikkunan ympärystät olivat koristeelliset ja korkeat ikkunat olivat jaettu pienempiin ruutuihin. Rakennus oli tehty kokonaan puusta. ”Kyllä on hieno!” Ralf tokaisi ääneen. Anna hymyili ja toivotti tervetulleeksi hänen kartanoonsa.
Ralf, kartanolla kaikki hyvin
Tultiin sisälle aulaan, joka oli melkein korkeampi kuin kaksi normaalia huonetta yhteensä. Täällä ei tosiaankaan ollut kaikki matalaa ja tasaista. Anna taisi olla muukalainen tässä lakeudessa. Ovet olivat valkoiset koristeelliset puupeiliovet ja joissain niistä oli koristemaalauksia. Korkeat ikkunat toivat sisään valoa valaisten veistoksellisia koristuksia seinillä ja katossa. Lattia oli maalattua tukevaa lankkua ja sen päällä oli pitkiä monivärisiä raidallisia mattoja. ”Olipa hyvä saada tämä majapaikakseni”, Ralf ajatteli tyytyväisenä mielessään. Paikka oli tosissaan eri tyylinen kuin Ralfin kotona Saksassa.
Ensimmäisenä Anna osoitti huoneen, jonka Ralf sai käyttöönsä. Matkalaukku jäi sinne. Sen jälkeen siirryttiin vessaan ja peseytymistiloihin, jotta Ralf tietää missä peseytyä pitkän matkan pölyistä. Pesutilat olivat kaikille yhteiset, joten niiden käytössä oli oltava joustava. Sauna löytyisi ulkorakennuksesta ja se Ralfin oli ehdottomasti koettava, Anna mainosti. ”Saunominen on yksi perisuomalaisista tavoista”, Anna kertoi. Katsottiin ruokasaliin, jossa aamiainen sekä päivän ruuat tarjoillaan. Ralfin on vain kerrottava mitkä ateriat hän haluaa ja Anna järjestää ne tilauksesta. Tämän kertoessaan Anna toivoi hiljaa mielessään, jotta Ralf viettäisi paljonkin aikaa täällä hänen kanssaan. Kaikki näytti Ralfista hyvältä, siistiltä ja toimivalta. Hän huomasi ajatuksen kulkeutuvan taas Annan sääriin ja silloin tällöin nenän löytävään hien tuoksuun. Kartanosta oli pidetty hyvää huolta ja paikat pidetty puhtaina. Varmasti Annakin oli siis joutunut juoksemaan junalle. Entäs ne sääret?
”Aaah”, huokasi Ralf isoon ääneen, kun suihkun vesi huuhtoi hänen kasvojaan. Hän seisoi vihreässä kylpyammeessa, jota ympäröivät punaisenvihreät laatat. Laatoissa oli sydämiä ympyrän muodossa. Liekö ollut vihje Ralfille kartanon emännästä, jos oli, niin ei hän sitä kuitenkaan rekisteröinyt. Oli vain mielettömän rentouttavaa päästä suihkuun pitkän ja pölyisen matkan päätteeksi. ”Tässä voisi seistä vaikka tunnin”, hän mietti. Oli kuitenkin sovittu, että Anna tulee suihkuun pian Ralfin jälkeen valmisteltuaan heille ensin iltapalan. Oli siis lopetettava suihkuttelu.
Ralf avasi raolle jääneen suihkuhuoneen oven ja oli törmätä Annaan. ”Oh anteeksi”, sanoi Anna hieman nolostuneena. ”Luulin sinun jo lähteneen”. Anna antoi Ralfille tilaa ja kiirehti sisään suihkuhuoneseen. Oikeasti Anna olisi halunnut koskettaa miehen ylävartaloa, rintaa. Siitä oli liian kauan, kun hän oli viimeksi tuntenut miehen. Hän tunsi Ralfin tuoksun.
Anna katseli itseään peilistä miettien: ”Mikä on vialla, kun sitä oikeaa ei löydy. Miksi ihastun aina väärään mieheen? Nytkin haikailen miehestä, joka on Suomessa lomalla ja varmuudella lähtee takaisin vai voisiko se kuitenkin onnistua?” Siinä itseään tutkiskellessa hän havahtui myös sääriinsä. ”Voi kauhistus”, hän tokaisi ihan ääneen. Anna ei ollut kiinnittänyt itseensä huomiota, eihän näillä kylillä paljon sulhoja liikkunut. Kaikki kunnolliset olivat naimisissa tai muuttaneet muualle. Hän oli vain työskennellyt kartanon hevosten parissa ja unohtanut itsensä. Sääret tuli ajettua.
Iltapala oli yhdeksältä. Tarjolla oli ruskeaa leipää, punaista kalaa, possunlihaa hyytelön sisällä ja paksukuorista kotona tehtyä viiliä. Ralf tykkäsi kaikista. Erityisesti ruskea leipä oli hyvää, se oli uusi maku hänelle. Iltapalan edetessä hän kysyi: ”Eikö majapaikassa ole muita vieraita kuin hän?” Anna kertoi varauksia kyllä olevan, mutta nyt oli lyhyt hiljainen jakso. Hän muisti mainita myös, että asuu ja hoitaa kartanoa yksin.
Anna oli vaihtanut iltapalalle mekon, se oli vähän kuin yöasu, lyhyempikin kuin edellinen. Hän huomasi Ralfin vilkaisevan sääriään ja nautti saamastaan pienestä huomiosta. Annan olisi tehnyt mieli kysyä Ralfilta jotain, mutta oli liian arka tekemään sitä. Ralfin mielestä Anna näytti seksikkäältä yöasussaan. Sääretkin olivat kauniisti ruskettuneet ja nyt hän tuoksui hyvälle parfyymille, kaunis ja eleganttinen nainen. Päivä oli ollut pitkä ja Ralf tunsi itsensä hyvin väsyneeksi.
Jaana lähestyi kyläkauppaa, nyt ei ajettu rallia. Hänen teki mieli jäätelöä ja siksi oli päättänyt pysähtyä sinne. Punaisen rakennuksen seinällä luki Könnin Osuuskauppa. Pihalla oli pari muutakin autoa, jotka näyttivät pysäköidyn kuin suoraan lennosta. Maalla ei ollut parkkiruutuja. Auto jätettiin siihen mihin se sattui luontevasti pysähtymään. Kauppias näytti olevan kaupan sivupihalla tankilla pumppaamassa bensaa vanhaan Angliaan. Jaana tunsi kauppiaan, sillä hän oli ollut täällä monet kerrat ennenkin varikkokäynnillä.
Jaana astui kauppaan sisään. Pari miestä istui myyntitiskiä vastapäätä olevan pöydän ääressä kahvilla. Puhe loppui. Katsoivat Jaanaa pitkään, ylhäältä alas ja uudelleen ylös. Vilkaisivat toisiaan ja hörppäsivät kahvia pahvikupeistaan. ”Olivat isäntämiehiä”, Jaana ajatteli.
Jäätelö löytyi pakastealtaalta. Se oli aina sama, Eskimopuikko. Parempaa jäätelöä Jaana ei tiennyt, sitä ei vaan yksinkertaisesti ollut. Samalla kauppias tulikin jo takahuoneesta varaston läpi ja Anglia kuski ovesta. Kuski saapasteli kuraisissa Nokian kumisaappaissaan suoraan tiskille. Kahvinjuojat tervehtivät Angliamiestä. Kysyivät: ”Mitenkäs elukat jaksaa?”, johon Angliamies vastasi: ”Hyvin voivat”. Ei siitä sen pidempää keskustelua syntynyt, mutta kaikilla oli tunne, että keskusteltu oltiin. Mies pyysi askin Työmiestä, maksoi sen ja bensan.
”Jahas ja mitäs Jaanalle saa tällä kertaa olla?” kysyi kauppias iloisesti hymyillen. Kyllähän hän näki, että vakio jäätelö tarttuu mukaan tälläkin reissulla. Jaana kävi täällä melko usein ja toisinaan jäi toviksi juttelemaankin. Tie tänne oli kiva ajella ja kauppiaan seura oli lämminhenkistä. Hänessä oli jotain elämää suurempaa rauhaa. ”No mennään tällä Eskimolla, niin ja Jaffa pullon voisin myös ottaa”, Jaana vastasi johon kauppias lisäsi: ”Se tekee sitten markka neljäkymmentä, kiitos”. Maksettuaan ja poistuessaan kaupasta hän vielä kiusoitellen katsoi isäntämiehiä ja iski silmää. Joskus vaan oli kiva provosoida ihmisiä.
Jäätelö oli syöty ja Jaffa juotu, joten oli aika nostaa kytkintä. Jaana hyppäsi autoon ja väänsi avaimesta. Cosworthin männät lähtivät jälleen juoksemaan ylös ja alas laulaen sulosointuja menneessään. Jaana kelasi kasetista parhaaksi soratiekappaleeksi tuntemansa laulun. Badding lähti jälleen soittelemaan nuoteistaan kuin teiden Rubinstein. Taas ajettiin rallia.
Oli jo lähes puolipäivä, kun Ralf nousi kismitellen sängystä. Hän avasi valkoiset, sinikukalliset ikkunaverhot korkeiden ikkunoiden edestä. Sisään tulvahti auringonvaloa. ”Näyttäisi olevan taas kuuma ja aurinkoinen päivä”, ajatteli Ralf. Hän tunsi olonsa hyväksi ja rauhalliseksi täällä Annan kartanossa. Hänet liikkeelle ajanut sisäinen voima ei työntänyt häntä enää minnekkään. Sitä Ralf ei tunnistanut siirtyessään jo ajattelemaan aamiaista.
Anna oli herännyt jo paljon aikaisemmin. Oli aloitettava työt. Aamupalan valmistamisen jälkeen hän oli mennyt hevostallille siivoamaan. Aamiaisen hän oli kattanut saliin ja jättänyt ohjeet mistä löytää kahvia keitettäväksi. Aamupala oli erinomainen, kuten iltapalakin oli ollut. Ralf tutki ja maisteli uusia makuja, silliä ja lohta, joka oli sitä punaista kalaa, etikkakurkkuja tillikattauksella, niin ja ruskeaa leipää. Leivän päälle oli laittaa sinisestä tuubista jotain vaalean oranssia tahnaa. Purkissa luki Kallen Mätitahna. Se haisi vahvasti kalalle.
Ralfin ihmetellessä kartanon pihalla, jotta mitähän sitä alkaisi tälle päivää tehdä tuli Anna kulman takaa taluttaen hevosta. Hän oli viemässä sitä tallista aitaukseen. ”Hyvää huomenta”, Anna huikkasi iloisena. ”Haluatko tulla katsomaan hevosia”. ”Siinähän sitä pääsee maaseutuun kiinni tälle lomapäivälle”, ajatteli Ralf ja lähti Annan mukaan. Anna tykkäsi Ralfin vihreistä samettihousuista, jotka levenivät lahkeista. Paita oli myös tyylikäs kauluspaita, jossa oli ruskeita, valkoisia ja punaisia raitoja. Tyylissä oli jotain ulkomaalaista, erilaista. Paita oli tiukka ja korosti Ralfin lihaksikasta ylävartaloa, sekin oli Annan mieleen.
Anna oli keksinyt idean, jolla pääsisi kysymään Ralfilta jotain mitä haluasi kysyä. Hän näytti ja kertoi kuinka likaista ja raskastakin tallityö oli. Päivän työn jälkeen oli mahtavaa mennä saunaan. Lisänautinnon toi saunavasta, jolla sai veren kiertämään raskaan päivän väsyttämissä jäsenissä. Saunan kuistilla istuessa pääsi myös osalliseksi hiljaisuudesta, kun kaikki on pysähtynyt. Tänään mentäisiinkin saunaan ja Ralf saisi kokea jotain perisuomalaista. Suomalaiseen saunaan kuului myös saunaolut. Ei Anna aina olutta saunassa ottanut, mutta nyt siitä voisi olla apua, Ralfkin varmaan vapautuisi.
Aikansa hevosten hoitoon Ralfia opastettuaan Anna oli antanut tälle polkupyörän, Jopon. Hevosta Anna ei uskaltanut antaa sillä Ralf ei ollut koskaan ratsastanut. Tosin mielessään hän tykkäsi näystä. Anna oli lähettänyt Ralfin lähikauppaan hakemaan olutta ja makkaraa saunaa varten. Kaupasta palattuaan Anna opettaisi hänelle saunavastan tekemisen. Se tehtäisiin koivunoksista ja sillä olisi tarkoitus hakata itseään saunassa. Kuulosti hieman kummallisesta, mutta Anna oli vakuuttanut, että se on hyvin tavanomaista ja terveellistä.
Törmäys, Jaana ottaa ohjat
Kyläkauppa oli punainen kaksikerroksinen puutalo. Senkin ikkunoita ympäröi valkoiset kehykset, näytti olevan tapa täällä, kuten myös väreinä punainen ja valkoinen. Seinällä luki Könnin Osuuskauppa. Hän kaarsi Jopolla kaupan pihaan ja asetti sen pyörätelineeseen, kun samassa nurkan takaa juoksi kaksi pikkupoikaa. Toinen juoksi edellä huutaen jotain intiaanihuudolta kuulostavaa ja toinen perässä kepin kanssa, joka ilmeisesti esitti kivääriä. Pojat juoksivat tien yli metsään ja hävisivät. Vain huuto kuului. ”Leikkivät inkkaria ja länkkäriä”, Ralf naureskeli ja meni myymälään sisälle.
Tiskin takana oleva kauppias toivotti hänet iloisesti hymyillen tervetulleeksi. Ralf hymyili takaisin ja tervehti omalla kielellään. Tiskiä vastapäätä olevan pöydän ääressä istui kaksi miestä juomassa kahvia. Katsoivat tulijaa, mutta eivät sanoneet mitään. ”Olivat sikafarmareita”, Ralf haistoi. Ostoslista oli paperille kirjoitettuna ja sen hän ojensi kauppiaalle. Kauppias sanoi jotain ja hävisi takahuoneeseen. Jonkin ajan kuluttua hän palasi oluiden kanssa. Asetti ne tiskille ja viittoi Ralfia seuraamaan häntä tiskiä eteenpäin. Siellä oli lihatiski, josta löytyivät makkarat. Valikoimaa ei ollut puoliksikaan sitä mitä kotomaassa oli, ehkä hyvä niin. Kauppias valitsi jotain ja kantoi ne valkoiselle puntarille. Vastapainojen kanssa hän sai lukemaksi 1,5 kg ja se oli Ralfista sopiva määrä. Makkarat paketoitiin ja asetettiin tiskille oluiden viereen.
Ostokset maksettuaan hän laittoi ne koriin ja palasi ulos. Istahti portaille ja avasi yhden oluen. Pyörämatka mutkaista soratietä kartanolta kaupalle oli ollut kohtalaisen pitkä ja Ralfia janotti. Ei aikaakaan kun myyjä tuli sanomaan, että olutta ei saisi julkisesti juoda. Ralf ei ymmärtänyt sanaakaan, katsoi vain pyöreillä silmillään ja kohotteli olkapäitään. Myyjä totesi tilanteen mahdottomuuden ja palasi myymälään. Ei kai nyt yhdestä ulkomaalaisen juomasta oluesta ongelmaksi asti voinut olla. Poikien äänet kuuluivat vielä metsästä.
Oli kuuma ja hiostava kesän -78 iltapäivä ja Ralf pyöräili takaisinpäin kartanolle lomatunnelmissaan. Hän nautti soratien tuoksusta ja sen aiheuttamasta rapinasta polkupyörän renkaiden alla. Linnut lauloivat jossakin ja satunnaiset kärpäset pörähtivät ohi. Pienen ylämäen jälkeen hän ohjasi pyöränsä sisäkurvin puolelle kallistuneeseen kaarteeseen saadaakseen hienoisen alamäkiedun vauhdilleen. Kaikki oli rauhallista.
”Tuon mäennyppylän jälkeen tulee hyvä, sisäänpäin kallistunut mutka vasemmalle”, tiesi Jaana lähestyessään pientä mäkeä. Mutkaan ei nähnyt mäen takaa, mutta hän tiesi sen siellä olevan niin kuin monta kertaa ennenkin. Hän kevensi kaasua hieman mäennyppylän päälle, vaihtoi pienemmälle saadakseen tehoja kurviin. Escort otti hienostuneen sivuluisun.
”EI!”, vasen jalka lennähti kytkimelle ja toinen pomppasi jarrulle. Nopea väistö, sora lensi, kivet ropisivat Escortin lokasuojissa, jokin kolahti takakulmassa. Auton perä heitti vasemmalle, oikelle ja taas vasemmalle. Jaanalla oli kova työ pitää Escort kapealla tiellä väistöliikkeen jälkeen. Onnekseen hän ei ollut ensimmäistä kertaa ratin takana. Kaikenlaisia nelipyöräisiä oli tullut ohjastettua pikkutytöstä asti.
Escort pysähtyi, jäljelle jäi hiljaisuus. Badding oli juuri lopettanut sanoihin ” … loiva vasen, antaa mennä vaan”. ”Osuiko?, Miten kävi?, Mikä se oli?” Jaanan mieli oli hetken täynnä pelkkiä kysymyksiä, hän hengitti kiihkeästi. ”Mikä kolahti?, Missä se on?”, mitään ei näkynyt peileistä. Jaana peruutti tien laitaan niin syrjään kuin pystyi ajamatta syvään ojaan. Sammutti moottorin, avasi oven ja lähti varovasti kävelemään takaisin päin. Hän pelkäsi sitä mitä voisi löytää. Kuuma kesäpäivä tuntui entistä kuumemmalta, hiki valui pitkin selkää alas shortsin kauluksesta.
Ralf makasi ojassa selällään solmussa pyöränsä kanssa ja katseli taivasta. Siellä lipui pari pientä pilvenhattaraa. Oli hiljaista. ”Mitä tapahtui?, Mistä se tuli?” Ralfin ihmetteli. Hän käänsi hitaasti päätään katsoen sivulleen. Siellä oli kauppakori ja ostokset olivat pitkin ojaa, oluet ja makkarat. Pullot olivat hajalla. ”No, makkaran voisi ehkä vielä syödä”, hän huomasi ajattelevansa. Hän hymyili hieman, tuntui huvittavalta ajatella makkaran syöntiä tässä tilanteessa. Hitaasti hän alkoi tiedostaa jäseniään ja niiden toimivuutta, vasen käsi, oikea käsi, jalat, kyllä, kaikki liikkuivat. Hän tunnusteli päätään, ei tuntunut märältä, ei siis verta, hyvä.
Ralf alkoi selvittämään mikä on hänen kätensä ja mikä polkupyörän ohjaustanko. Hän nousi ähkien istualleen ja työntäessään polkupyörää sivuun jokin tuli auringon eteen. Hän kuuli kysymyksen: ”Voi kauhiaa, ootko sä kunnossa?” Mitään kysymyksestä ymmärtäen hän käänsi katseen ääntä kohden ja näki naisen varjon auringon edessä. Oli vaikea nähdä, sillä aurinko häikäisi tulijan takaa. Hahmo laskeutui ojaan ja kyykistyi hänen eteensä toistaen samat sanat, tai ainakin niin Ralf oletti. Nainen oli siirtynyt auringon oikealle puolelle ja Ralf alkoi hahmottamaan häntä. Näki, jotta tällä oli punainen lyhyt tukka, pystyssä päältä ja toiselta sivulta lyhyempi kuin toiselta. Etuhiukset taipuivat tuolle pidemmälle puolelle peittäen hieman toista silmää. Hänellä oli punainen tiukka T-paita ja lyhyet farkkushortsit, joiden toisessa lahkeessa oli tähti.
”Hei, sullahan on polvi auki, siitä tulee verta”, nainen oli kääntynyt katsomaan Ralfin polvea. Nyt Ralf näki naisen profiilin. Voimakas nenä kaareutui kauniisti kapeilla ja voimakaslinjaisilla kasvoilla. Ralf tunsi kouristuksen vatsassaan.
”Anteeksi, en ymmärrä mitä sanot”, sai Ralf sanotuksi saksaksi. Nainen kääntyi katsomaan häntä. ”Ai sä puhut saksaa, mäkin jonkin verran, kun on sukua Berliinissä, oon mä vähän opiskellutkin”, nainen selitteli hieman sekavasti ja hätäisesti. Taivaan siniset silmät, jotka välkkyvät kuin safiirit saivat Ralfin tuntemaan kouristuksen rinnassaan. ”Anteeksi, ihan tosi, tosi paljon anteeksi, en nähnyt sua tuon mäen harjan takaa”, sanoi nainen ja osoitti jonnekin tielle päin kädellään. ”Niin, sori mä oon Jaana, mikä sun nimi on, ootko sä muuten kunnossa?” Jaana kysyi, johon Ralf sai vastattua: ”Ralf, taitaa tosiaan polveen olla sattunut”. Ralfin vihreät samettifarkut olivat repeytyneet vasemmasta polvesta. Housut olevat veressä, niinkuin polvikin. Näytti olevan iho pahasti rikki. Ralf nousi seisomaan ja tunnusteli jalkaansa ja muutenkin kuntoaan. Luut ja toiminnot tuntuivat olevan kunnossa, hyvä.
”Mä taidan olla sulle oluet velkaa”, tokaisi Jaana naurahtaen ja yrittäen keventää tunnelmaa. ”Joo, ei se mitään, mä tuon makkarat”, Ralf vitsaili takaisin. Jaana alkoi rentoutumaan, kun huomasi, ettei ollut pahemmin käynyt, mutta olihan hän säikähtänyt oikein kunnolla. Jaana aloitti: ”Tuota nyt varmaan tehdään niin, että kerätään tavarat talteen ja mä vien sut sairaalaan”. ”Ei kai tässä nyt sairaalaa tarvita”, Ralf kommentoi ja yritti näyttää vahvaa miestä. Jaana oli erimieltä. Hän oli vastuussa Ralfista, sillä hän oli osaltaan syypää onnettumuuteen vaikkakin Ralf oli taiteillut pyöränsä kanssa keskellä tietä. Hänen piti varmistaa, että Ralf saa asianmukaista hoitoa. ”Nyt autoon ja minä pakkaan tavarat sinne ja sitten mennään”, Jaana sanoi pehmeästi, mutta siten, ettei siinä jäänyt neuvottelemista.
Pyörä pakattiin Escortin peräkonttiin kuten makkaratkin. Jaana näki, jotta mikä sinne auton takakulmaan oli kolahtanut. Peräkontissa oli irrallinen työkalupakki ja se oli iskeytynyt peräkontin kylkeen rajussa väistöliikkeessä. Oli jättänyt ikävän kuhmun auton peltiin. ”Taisi tulla taas vähän tekemistä Pekan pajalla”, Jaana mietti. Jaanan istuutuessa autoon Ralf tunsi Jaanan ihon tuoksun. Siinä oli jotain tosi hyvää, auringon paahtamaa ja Ralf piti siitä paljon.
Matka kulki jo tutuksi tulleen kaupan ohi. He päättivät jättää polkupyörän sinne, jotta se tai auto eivät saisi lisävaurioita. Jaana kertoi kauppiaalle jättävänsä pyörän pihalle. Kauppias kuitenkin pyysi nostamaan sen varastoon mikäli siinä ei ollut lukkoa. Ei niillä kulmilla yleensä epärehellisiä liikuskellut, mutta olipahan paremmassa suojassa kuitenkin. Mentiin yhdessä pihalle ja vietiin pyörä sivupihan kautta varastoon. Kauppias näki Escortin tuulilasi läpi, jotta Jaanalla oli nuori mies kyydissä. Ei tosin tunnistanut aikaisemmin kaupassa käyneeksi ulkomaalaiseksi, sen verran tuulilasi peilasi.
Seinäjoen keskussairaala oli ihan kaupungin kupeessa. Taidokas arkkitehtooninen kokonaisuus kaikkine valkoisine rakennuksineen. Tyyli sopi hyvin sairaalalle. Olisi kai Ilmajoellakin ollut polven paikkaukseen sopiva laitos, mutta Jaana halusi ajeluttaa Ralfin Seinäjoelle. Sai siten hieman enemmän aikaa tutustua, ei sitä joka päivä saksalaisiin vieraisiin törmännyt. Ralf vaikutti toisenlaiselta kuin nämä lakeuden pojat. Hän oli tyylikkään eurooppalaisesti pukeutunut ja hillityn rauhallinen käytökseltään ja eleiltään. Eikä ihan vähäisempänä Jaanan mielessä ollut urheilullisen lihaksikas vartalokaan, jota tiukka paita ja reisistä tiukat samettihousut hyvin esittelivät.
”Mihin ihmeeseen Ralf on jäänyt”, oli Anna miettinyt saunaa lämmittäessään. Hän oli sytyttänyt pesän melko pian Ralfin lähdettyä kaupalle. Oli kiire saunaan, tunsi Anna. Tänään ei saisi mennä liian myöhälle, jotta väsymys veisi voiton. Anna lisäsi puita pesään. Tuli hyväili puiden pintaa saaden ne rätisemään. Levottomuus kasvoi joka minuutilta ja samalla tahdilla väheni toive illan kuvioista. Hänen olisi lähdettävä soittamaan kaupalle. Kävellessään saunalta kartanolle hän kulki vielä tallin kautta. Teki siellä viimeiset askereet ja sulki ovet. Hevosetkin vaikuttivat vähän hermostuneelta, vai kuvitteliko hän vain. Kunpa vain ei olisi sattunut mitään.
Anna pyöritti puhelimesta kaupan numeron ja kuunteli valintaääniä, puhelin alkoi soimaan kaupalla. Kauppias sanoi muistavansa nuoren miehen, joka oli käynyt iltapäivän puolella. Oli saanut mukaansa makkaraa ja olutta niin kuin paperilla oli lukenut. Siitä kauppias nuorukaisen muistikin, hymyilevä paperilappuasiakas. Kauppias kertoi miehen vielä istuneen hetken kaupan portailla ja sitten lähteneen kartanon suuntaan polkupyörällä. ”Kartanolla on näköjään kesävieras”, ajatteli kauppias. Sitten kauppias muisti, jotta Jaana oli tuonut varastoitavaksi polkupyörän. Hän kysyi: ”Olikos se pyörä sellainen keltainen ja pienipyöräinen?” Sellainenhan se juuri oli ollut. Kauppias selitti, että eräs nuori nainen oli tuonut sen sinne varastoitavaksi siksi aikaa, kun hän kävisi Seinäjoella. ”Olihan sillä joku nuori mieskin autossa, olisikohan ollut tuo sinun kesävieras?” kauppias arveli. Anna melkein pudotti puhelimen luurin. ”Mitä, Seinäjoelle ja naisen kanssa, miksi, entäs sauna ja oluet, minä?” kysymykset alkoivat virrata Annan mielessä. Hän sulki puhelimen ja istuutui eteishallin puhelinpöydän viereiselle jakkaralle. Menettääkö hän taas ihastuksen jonkun toisen matkaan.
Ralfin ei tarvinnut odottaa kovinkaan pitkään pääsyään lääkärin hoitoon. Vastaanottohuoneessa oli muutamia ihmisiä, mutta ei ruuhkaksi asti. Lääkäri pyysi Ralfia riisumaan housut, mutta hän ei saanut polveaan taitettua kivulta. Jaanan, joka oli tullut myös toimenpidehuoneeseen tulkin roolissa, piti auttaa housut pois. Jaana asettui Ralfin jalkopäähän ja veti housut pois lahkeista kiinni pitäen. Ralfin alushousut oli tulla mukaan ja hän joutuikin niitä vähän toisella kädellä pitämään kiinni, jottei ihan kaikki paljastu. Ralfia tilanne vähän nolostutti, kun juuri tänään tuli puettua vanhat alushousut. Jaana huomasi Ralfin ujouden ja häntä tilanne vain huvitti. Tässä sitä kiskotaan vieraan lomailevan turistimiehen housuja jaloista. Tyylikkäät samettihousut, mutta kalsareista ei voi samaa sanoa. ”Moni kakku päältä kaunis, niin myös minäkin”, runoili Jaana mielessään ja ajatteli niistä olevan jopa laulun sanoiksi.
Polven repeämä saatiin paikattua ja housutkin onnellisesti takaisin jalkaan. Vähän niitä piti lisää polven kohdalta leikata, jotta mahtuivat tehdyn sidonnan päälle. Oli selvitty vain pintavaurioilla. Repeämä ja siinä nyt olevat ompeleet olivat kuitenkin juuri polvilumpion päällä, joten jalkaa ei paljon hetkeen taiteltaisi. Sen verran pienikin koukistaminen sattui. Hän sai lainaan kainalosauvat, jotka tuli palauttaa sitten, kun ompeleet poistettaisiin. Lääkäri neuvoi ottamaan särkylääkettä, jotta nukkuminen sujuisi paremmin. Toivotti parempaa loman jatkoa ja alkoi valmistautumaan seuraavan potilaan vastaanottoon.
”Kuule Ralf”, Jaana aloitti. ”Tajusin just, jotta mun pitää kiireesti viedä auto äitille. Sen pitää päästä töihin yövuoroon. En usko linjureidenkaan enää tänään menevän Ilmajoelle, joten sun kyllä pitää jäädä tänne yöksi”. Ralfin piti toistaa Jaanan sanoma, jotta oli varmasti ymmärtänyt, ettei pääsisikään tänään majapaikkaansa. ”Onkohan se ihan ok noin vain jäädä palaamatta yöksi takaisin majapaikkaansa? Minulla on kaikki tavaratkin siellä”, Ralf päivitteli. Jaanan mielestä se oli ihan normaalia. Sitäpaitsi majapaikan pyörittäjä tietää, jotta Ralf olisi tulossa takaisin, koska hänen tavaransa ovat siellä. Oli vain päätettävä Ralfin majoitusratkaisu. Jaana tarjosi paikkaa kotonaan, jossa olisi sohvamajoitus tai sitten jokin hotelli Seinäjoelta. Sairaalan vieressä olisi myös pari matkustajakotia. Ei ihan hotellitasoa, mutta kodinomainen vaihtoehto yöpymiseen. Mikä parasta ne olivat ihan sairaalan vieressä. Päätettiin katsastaa matkustajakodit.
Matkustajakodeille oli tosiaan vain muutama satametriä sairaalalta. Sinne olisi voinut vaikka kävellä ilman polvivammaa. Se oli sellainen hiekkainen pikkutie, joka kulki samansuuntaisesti sairaalalle johtavan tien kanssa. Vierekkäin oli kaksi vaihtoehtoa, Ralf päätti kokeilla onneaan ensin oikeanpuoleisesta matkustajakodista. He ajoivat Escortilla pihaan ja kävelivät pihan poikki sisälle. Emäntä oli nähnyt auton tulevan ja tiesi saavansa uusia asiakkaita. Vielä olisi tilaa nuorelle parille.
Emäntä tuli jo ovella vastaan ystävällisesti tervehtien ja toivottaen tervetulleeksi. Mentiin yhdessä sisään, Ralf ensinmäisenä Jaanan aukoessa hänelle ovia. Täälläkin oli samanlaisia raitamattoja kuin kartanossa. Monenkirjavia, pitkiä mattoja. ”Jonkinlainen muotijuttu”, mietti Ralf. ”Kuinkas pitkäksi aikaa nuoripari haluaa majoittua”, kysyi emäntä. Jaana aloitti: ”Hei, eikun ei me olla nuoripari. Ei me olla yhdessä ja huone tarvitaan vain yhdeksi yöksi”. Emäntä siirtyi hieman vakavampaan äänensävyyn, jotta he tarvitsevat sitten kaksi erillistä huonetta. Täällä ei voinut irtosuhteita harrastaa. Jaana naurahti ja selitti tilanteen. Kertoi Ralfin olevan lomalla ja mitä oli tapahtunut. Tässä nyt oltiin ja hänen täytyi kiireesti viedä auto äidilleen. Emäntä muuttui taas pehmeämmäksi, otti Ralfia kiinni olkapäästä ja toivotti toistamiseen tervetulleeksi.
Ralf istahti varoen sängyn päälle pitäen toista jalkaa suorana, sitä ei voinut taivuttaa. ”No niin, ne särkylääkkeet, mistä niitäkin nyt sitten saisi”, huokasi Ralf. Oli ollut melkoinen päivä. Ei ihan sellainen maalaisromanttinen ja hiljainen lomapäivä kuin hän oli herätessään ja kartanon pihalle kävellessään ajatellut. Päätäkin alkoi särkemään polven lisäksi. Vatsa ilmoitteli, jotta jotakin pitäisi syödä ja makkaratkin olivat jäänet Escortin tavaratilaan.
Oveen koputettiin, Ralf vastasi: ”Ja”. Ralf ei ollut lukinnut ovea, joten emäntä avasi oven. Hän halusi tiedustella, josko Ralf haluaisi syödä jotain. Emäntä viittoili kädellään suutansa kohden tehden syömäliikkeitä maiskutellen samalla. Ralf ymmärsi ja nyökytteli innokkaasti samalla vatsaansa hieroen. Emäntä viittoili häntä seuraamaan. Ralf kankesi itsensä ylös sängyltä ja otti toisen kainalosauvansa kävelykepiksi. Tullessaan emännän luoksi Ralf alkoi viittoilemaan polveaan ja irvisteli näyttäen tuskaiselta. Emäntä nyökytteli empaattisena: ”Kyllä, on varmaan tosi kipeä, mutta ei tuohon ruokapöytään pitkä matka ole, tule tule nyt”. Ralf seurasi ja uskoi emännän ymmärtäneen hänen tarvitsevan särkylääkettä.
Ruokahuoneessa oli pari muutakin miestä syömässä. Yksi luki sanomalehteä yhdessä pöydässä yksinään ja toinen kirjaansa toisessa pöydässä. Ralf nyökkäsi, hymyili ja toivotti hyvää iltaa huoneessa olijoille. Toinen katsoi ihmetellen ja sai aikaan jonkinlaisen nyökkäystä muistuttavan päänliikkeen. Kirjan takana piilotellut ei reagoinut mitenkään. Ralf istuutui pöydän ääreen ja jäi odottamaan ruokaa sekä tilaamaansa olutta. Hän mietti mennyttä päivää ja Jaanaa, häntä oli mukava ajatella. Ralf hymyili itsekseen. Anna oli jo unohtunut, törmääminen Jaanan kanssa oli sekoittanut hänen päänsä ja aistinsa. Taas oli levoton olo ja hän tulkitsi sen kaipaukseksi, hän kaipasi Jaanan seuraa.
Emäntä toi pöytään lautasen, jossa oli jonkinlainen luinen pihvi ja iso kasa kellertävää muhennosta. Kasan vieressä oli oransseja ja punaisia paloja sekä jotain vihreäpintaisia hyytelömäisiä siivuja. Porkkanan hän tunnisti ja myös sian lihan, tuoksusta. Perunamuusia ja punajuuren paloja hänen piti maistaa tunnistaakseen ne. Vihreäpintaiset hyytelösiivut olivat suolakurkkua. Niitä hän ei suorilta muistanut maistaneensa ja jättikin ne lautasen syrjään. Hän hörppäsi tilaamaansa olutta ja luokitteli sen tynnyrin pesuvedeksi. Valinnan vaikeutta ei täälläkään ollut, sillä tarjolla oli vain yhtä laatua, pullossa luki Sininen. Ruokavaihtoehtojakin oli tuo kaikki yksi.
Ruokailtuaan Ralf huomasi onnekseen, että edes päänsärky oli helpottamassa. Hän ajatteli, että tynnyrin pesuvesi taisi huuhdella särkyäkin. Tästä päätelmästä johtuen hän päätti tilata toisen tuopillisen. Ralf yritti toista keinoa kertoa säryistään, nyt hän näyttäisi päätä eikä polvea, josko emäntä ymmärtäisi. Emännän tullessa kysymään lisätilauksia Ralf piteli kiinni päästään ja irvisteli voivotellen, aivan kuten päänsäryssä voisi kuvitella tekevämme. Emäntä katsoi hetken nuorenmiehen teatteria ja nyökytteli sitten taas empaattisesti. ”Juu’u, jos nyt juot liikaa kaljaa, niin aamulla on kyllä pää kipeä. Älä pelkää, ei se krapula vielä kahden kaljan jälkeen tule”, sanoi emäntä ja käveli tilauksen kanssa pois. Ralf jäi toiveikkaana odottelemaan, josko emäntä toisi nyt myös särkylääkettä. Ei tuonut, toi vaan uuden tuopillisen pesuvettä.
”Kyllä se särky lähtee juomallakin”, Ralf ajatteli. Otettuaan muutaman tuopin lisää alkoivat hänen silmänsä jo painua kiinni ihan itsestään. Pitkä päivä ja virikkeiden puute alkasi pakostakin nyökytyttämään. Sali oli tyhjentynyt kahdesta muuta ruokailijasta. ”Ehkä tämä oli sitä paljon puhuttua suomalaista rauhaa ja hiljaisuutta”, Ralf oli puolitajuissaan hymähtänyt. Emäntä antoi viimein ymmärtää, että nyt kaljahana on kiinni ja ruokasalin tulee tyhjentyä. Hän viittoili tiensuuntaisesti ja hoki: ”pupi, pupi mikäli vielä janottaa”. Mitähän sekin tarkoitti. Ralf kankesi itsensä ylös tuolista, otti sauvansa ja klinkkasi huoneeseensa. Hän nukahti samantien, särky oli poissa.
Jaana oli kerinnyt juuri kotiin, kun äiti oli jo lähdössä pyytämään työkyytiä naapurin Viljolta. Viljo oli naapurissa asuva eläkeläinen, leskimies jo. Viljolla oli Lada, jossa täytyi olla timanttiset kytkinlevyt. Äiti ja Jaana olivat katselleet muutamankin kerran, kun Viljo lähti talon pihasta. Moottori huusi kuin hullu Törnävällä, mutta minnekään auto ei kulkenut. ”Taitaa luistattaa kytkintä vielä kylilläkin”, oli Jaana naureskellut. Äiti ei ollut onneksi huomannut Escortiin takakulmaan ilmestynyttä kuhmua. Hyvä niin. Jaana oli pelännyt, että tulee vaikeuksia saada autoa seuraavana päivänä. Hän halusi mennä tapaamaan ja auttamaan Ralfia, odottikin sitä jo.
Sokeus, aistien valta
Oli synkkä päivä, aurinko ei paistanut. Ralf seisoi talolle vievässä liittymässä. Korkea orapihlaja-aita kasvoi hänen oikealla puolellaan. Oli jotenkin sumuinen olo. Hän alkoi kuulla lähestyvien metallisten pyörien kolinaa sorapintaisella tiellä. Kolina lähestyi hänen oikealta puoleltaan. Ralf ei nähnyt mikä sieltä tuli, sillä aita oli liian korkea. Sitten alkoi kuulua naurua, painajaismaista röhönaurua. Ralf tunsi ahdistusta. Hänen olisi katsottava mikä sieltä tulee, pakko, tähänkään ei voinut jäädä odottamaan. Hän astui tielle. Jonkin matkan päässä tuli hevosvankkurit, jota ohjasti mustapukuinen ja lierihattuinen mies. Miehellä oli suuret, tuuheat alaspäin taipuvat viikset ja hän ohjasti vaunua puoliseisaaltaan nauraen suu ammollaan äänekästä, ilkeää naurua. Ralf ymmärsi, että tie on liian kapea, vaunut eivät pääse hänen ohitseen ajamatta yli. Hän kääntyi, yritti juosta, mutta paniikki kangisti hänen jalkansa, polveakin särki. Hän pääsi hädintuskin kävelyvauhtiin, kuin vedessä olisi juossut. Vaunut lähestyivät, paniikki kasvoi, hän tempoi eteenpäin ja pyristeli, pyristeli hereille, pakko herätä, herää! Ralf heräsi painajaisesta hiestä märkänä. Päätä särki, polvea myös.
Ralfin selvittyä aamupalalta pihan täytti Escortin tuttu murina. Oli taas puolenpäivän aika. Jaana lennähti sisään kesätuulen tavoin ja toivotti iloisesti: ”Moikka lomalainen”, antaen samalla mojovan halauksen. Voi mikä raikas tuulahdus, voi mikä onni, Jaana tuli, iloitsi Ralfin koko olemus. ”Mites sulla on menny täällä”, Jaana tiedusteli. ”No, kun kerran kysyt, niin tuli otettua eilen litratolkulla nestemäistä särkylääkettä ja nyt olisi hyvä saada sitä kiinteässä pillerimuodossa”, Ralf vastasi. Jaana huomasi, että Ralf oli tosiaan väsyneen näköinen. Kipaisi samantien emännän puheille kysymään särkylääkettä. Yleensä majoituspaikoissa oli, kaiken varalta. Jaanan tiedustellessa lääkettä emäntäkin tajusi, jotta miksi se nuorimies oli eilen naamaansa väännellyt. Hän halusi antaa koko purkillisen mukaan, anteeksipyynnöksi hänen ymmärtämättömyydestään.
He astuivat ulos matkustajakodista ja Ralf kuuli taas tutun intiaanihuudon. Hän katsoi äänen suuntaan oikealla puolella olevan talon pihaan ja näki siellä kaksi poikaa. Polkupyörä ajoi itsestään hiekkapihalla ja pojat juoksivat huutaen perässä. Ralfille tuli epätodellinen olo. Samat pikkupojathan olivat olleet eilen kaupalla ja sitten alkoi tapahtua. Nytkin tapahtui. Pyörä ajoi suoraan pihassa pysäköitynä olleen auton perään. Pojat jatkoivat juoksua nurkan taakse ja pihaan laskeutui hiljaisuus. Painajainen palautui Ralfin mieleen. Toivottavasti tässä oli kaikki törmäilyt.
Anna oli saanut valutettua veltostuneen vartolansa puhelinpöydän viereiseltä jakkaralta kettiöön. Hän tarvitsi kipeästi jotain syötävää, energiaa. Tämä ilta tulisi päättymään niin kuin monet muutkin, hän olisi taas yksin tyhjässä kartanossa. Anna otti pätkän Lauantaimakkarasta, pisti pienen nokareen Turun sinappia päälle ja istuutui pöydän ääreen. Sinapin tulisuus nousi nenänvartta ylös aina otsalohkoon asti herätellen Annan tajuntaa. ”Miksi otan tämän niin raskaasti, enhän edes tunne koko tyyppiä? Olenko muka rakastunut vain lyhyen kohtaamisen aikana?” kysymykset ja ajatukset alkoivat sinkoilla hänen mielessään kuin salamointi aivojen ja kallon välillä. Saunaoluetkin olivat jääneet tulematta. Anna muisti, jotta hänellä oli jotakin terävämpää piilotettuna pahan hetken varalle. Tallissa oli niin sanottu ”pimeä pullo”. Hän oli ostanut sen kerran tutulta kylänmieheltä, nauttiakseen illalla kotiin palaavan miesystävänsä kanssa. Oli jäänyt juomatta, kuten mieskin tulematta, silloinkin.
Annan kävellessä hevostallille kesäilta oli jo hämärtymässä. Hän avasi tallin oven, joka hieman vastentahtoisesti narahtaen aukesi, aivan kuin tietäisi, että Anna oli jo työt tälle päivällä tehnyt ja tallille ei ollut enää tarvetta tulla. Hän käveli hämärässä tallissa seinällä olevan vihreän kaapin luo. Avasi sen ja siirsi pari käytettyä maalipurkkia syrjään. Takaa paljastui lasipullo, jossa oli kirkasta nestettä sisällä. Pullo oli jo paksun pölyn peitossa, siitä oli aikaa, kun hän oli sen hankkinut. Hevoset toivottivat toistamiseen hyvää yötä tallin oven sulkeutuessa hänen takanaan.
Pesä oli hiipunut hiillokselle, Anna lisäsi puita. Ne savusivat hetken vastentahtoisesti ja syttyivät sitten palamaan ja lauloivat ritiseviä sävelmiä saunan hämärään. Liekit toivat valoa saunaan lasillisen pesäluukun kautta. Tulen tanssi ja laulu rauhoittivat Annan mieltä. Hän istui ylälauteille, otti suullisen kuksa -mukistaan ja silitti kauniita ajettuja sääriään. Lisää löylyä, sillä se lähtee.
Escort kiisi jälleen Könnintiellä ja kasetilta soi kovaäänisesti Baddingin ”Fiilaten ja Höyläten”. Jaana oli kelannut kappaleen kohdalle juuri ennen sorapätkän alkua. Ralfille hän kertoi, että siinä on hyvä rytmi mutkateille. Hän oli myös halunnut kertoa Ralfille laulun aiheesta, päästä tunnustelemaan sitä Ralfin kanssa. Ralf ei kuitenkaan pystynyt keskittymään Jaanan puheisiin. Hän piti kummallakin kädellä penkin syrjistä kiinni, niin että penkin muovipäällysteisiin jäi varmuudella hänen sormiensa painaumat. ”Tätäkö se uni tiesikin, nytkö minä kuolen tänne korpisuomeen”, Ralf pelkäsi mielessään. Escort taittui hallitusti kurveihin kahva edellä, sora ropisi ja lensi kauniissa kaaressa ojien yli hienikkoon muuttaen sen vihreyden pölyisen harmaaksi. Ralf ei tuntenut enää krapulaa, ei polven särkyä, vain silkkaa kauhua. Tämä on loppu.
Viimein, tuskallisen pitkän sorataipaleen jälkeen Ralf näki tutun punaisen kaupan. ”Luojan kiitos, nyt tämä sorateiden Ferrari pysähtyy”, ajatteli Ralf. Hän ei halunnut näyttää pelkäävänsä. Mies ei pelkää ja hän halusi olla mies Jaanalle. Kaupalta kaapattiin Jopo matkaan ja sitten jatkettiin vähän rauhallisemmin kartanoa kohden. Siihen ajorytmiin kasettisoitin alkoi sopivasti soittamaan edelleen samaa soitinyhtyettä. Kasetilla laulettiin: ”Sinä sanoit menkäämme maalle meidän landelle. Mietin nyt juttu tää onnistuu...”. Kesä tuoksui sisällä autossa soratieltä ja Jaanalta, Ralf tunsi sen.
Anna heräsi. Joku ajoi autolla pihaan: ”Mitä, kuka?”. Hän heräsi vähitellen hieman pökerryksissä ajasta ja paikasta. Hetken päästä ympäristö alkoi hahmottumaan. Hän oli Ralfille antamassaan huoneessa, nukkunut siinä sängyssä.
Anna oli saunonut pitkään. ”Sauna auttoi moneen ongelmaan ja niin se tulisi tekemään tähänkin”, oli Anna ajatellut ja heittänyt lisää löylyä. Hänen pettymyksensä vaihtui suuttumuksen jälkeen suruksi ja taas toisinpäin. Välillä hän piti Ralfista ja välillä vihasi. Anna yritti unohtaa. Kirkas neste pullossa ei unohtunut ja sitä tulikin kaadettu ahkerasti kuksaan. Siitä oli hyvä juoda saunassa, ei polttanut huulia.
Riittävästi saunottuaan ja hukutettuaan murhettaan Annan oli palattava kartanolle. Oli jo myöhä yö ja tuli pesässäkin oli sammunut. Oliko hän nukahtanut hetkeksi. Ralf ei ollut tullut takaisin. Ilta ja yö ei ollut mennyt suunnitellusti. Ei ollut miestä, oli siis mentävä yksin sisään, taas. Hoiperrellen kesäyössä hän vaelsi kartanolle, avasi oven, pysähtyi eteiseen kuin miettien mihin oli tullut ja mihin oli mentävä. Hän oli unohtanut saunatakkinsa saunalle. Mitään ajattelematta hän hoippui Ralfin huoneelle, tyhjä. Anna istahti Ralfin sängylle, otti tyynyn ja paino sen kasvoilleen. Veti syvään henkeä ja haistoi Ralfin. Se sävähdytti, hieman herätti väsynyttä mieltä. Kallistuen kyljelleen ja asettaen tyynyn päänsä alle hän tunsi olevansa lähellä toista. Jalat koukistuivat sikiöasentoon ja käden löysivät reisien väliin. Anna nukahti.
”Alasti, mähän oon alasti ja joku on tulossa”, Anna hätkähti ja ryntäsi vaatekaapilleen. Löysi kesämekon, jonka pujotti nopeasti päälleen. Samalla joku jo avasikin oven ja asteli sisään toivottaen saksaksi hyvää huomenta, Ralf.
Jaana oli jäänyt autolle ottamaan Jopon pois tavaratilasta. Sen jälkeen oli aika asettua tupakalle nojaillen Escortin kylkeä. Hän katseli paikkaa ja ihmetteli, että ei tämä mitenkään majoituspaikalta näyttänyt. Ei ollut kylttejä eikä mitään muutakaan mikä viittaisi majataloon.
Anna tuli Ralfia vastaan eteiseen. Hän oli edelleen hieman humalassa ja haisi vanhalle viinalle. Ralf huomasi tämän ja kysyi: ”Oliko kaikki kunnossa”. Anna näki eteisen ikkunan läpi tupakoivan Jaanan. ”Tuonko punapääletukan mukaan tuo jätkä oli lähtenyt”, ääni Annan sisällä huusi. Sen enempää ajattelematta Anna ajautui tunteidensa vietäväksi. Hän kertoi empimättä, että kaikki ei itseasiassa ollut kunnossa. Hän oli ylipuukannut majoituksen ja hänelle oli tulossa isompi porukka lomalle jo tänään. Kaikki huoneet oli varattu heille. Hän oli unohtanut sen ja muistanut vasta katsottuaan varauskirjaa eilen illalla. Ralfin olisi lähdettävä toiseen majoitukseen. Tätä pahoitellen hän ohjasi Ralfin makuuhuoneeseen ja kehotti häntä pakkaamaan tavaransa. Hieman hämillään Annan kylmästä käyttäytymisestä hän meni laukulleen, sulki sen ja sanoi: ”Valmista”. Anna käveli viereen ja halasi Ralfia tiukasti kohtuullisen pitkään samalla pahoitellen sekaannusta. ”Löydät varmasti sen oikean paikan”, Anna sanoi hiljaa ja nosti Ralfin matkalaukun lähtien viemään sitä ulos. Ralf konkkasi keppinsä kanssa perässä ja tiedusteli: ”Mites huoneen maksu?” Anna vastasi: ”Ei tarvitse maksaa mitään, koska tällä tavoin sekasin varauksia ja sain sinulle äkkilähdön”. Anna käveli Jaanan eteen ja tiputti matkalaukun melkein hänen varpailleen. ”Tässä on uuden poikaystäväsi matkatavarat, hauskaa matkaa”, hän sanoi ivallisesti. Jaana katsoi Annaa hieman kummeksuen, nosti laukun ja heitti peräkontiin. Huikkasi Annalle perään: ”Vanhan poikaystäväsi lainaama polkupyörä nojaa tuolla seinään”, osoittaen kädellään Jopon suuntaan. Anna oli lähellä kääntyä takaisin, mutta sai hillittyä itsensä. Kiitti, käveli sisään ja sulki oven perässään.
Ralf istahti Escortiin hämillään, jotta mitä oikein oli tapahtunut. Jaana huomasi tämän ja totesi Ralfille: ”Hei, etkö sä huomaa, ettei tämä ole majoituspaikka. Tuo nainenhan on yrittänyt vietellä sua”. Ralf katsoi Jaanaa ja ihmetteli, jotta miten hän niin luuli. Jaana selitti mistä hän sen tiesi. Naisena hän ymmärsi naisen mieltä ja miehet ovat aina miehiä. Eivät he ymmärrä selviä vihjauksia. Kaikki pitää sanoa aina niin suoraan. Ralf istui hiljaa ja mietti mitä oli tapahtunut. Hän ei ollut ymmärtänyt sisäistä ääntään. Hän sanoi hiljaa itsekseen: ”No eipä tullut saunakokemusta”. Jaana poimi idean välittömästi. ”Hei, siinähän on hyvä idea. Me mennään järvelle saunomaan. Siten voin vähän hyvittää sun kolhimista”, Jaana iloitsi. Hän käynnisti Escortin ja antoi pari kertaa kaasua. Kasetilta alkoi soimaan rokkia: ”Luona baaritiskin Iltaa siinä istuen, Jonkun vain mä iskin, Ei se ollut hääppönen..”. Kaasujalka oli taas raskas, fiilis oli sellainen. Kytkin ylös ja kartanon hiekkapihaan pihaan piirtyi pitkä lähtöviiva. Anna katsoi eteisen ikkunasta, kyynel valahti poskelle. Hän tulisi muistamaan Ralfin vielä pitkään.
Sauna, kesäinen luonto ja hiljaisuus
Tultiin Seinäjoelle. Jaana pysähtyi puhelinkioskille ja jätti auton käyntiin, jotta puhallin toisi ilmaa sisään. Ralf oli tehnyt uudet sormenpainumat pelkääjän penkkiin. Ralf hikoili, eikä pelkästään kuuman ilman vuoksi. Paita liimautui selkään. Nyt hänen kainalonsa vuorostaan haisivat. Ralf vaan ei pitänyt omasta hien hajustaan, kuten oli jollakin tasolla kerinnyt mieltymään Annan.
Jaana soitti Pekalle, sillä heidän perheellään oli mökki Kyrkösjärvellä, lähellä Seinäjokea. Hän oli ennenkin lainannut sitä kavereidensa kanssa. Pekalla ei ollut ikinä mitään sitä vastaan, sillä he olivat aina olleet mökillä siististi. Tuntui kivalta antaa tyttöporukalle mahdollisuus yhteiseen pölötysiltaan järvenrannalla. Pekka tunsi itsensä tärkeäksi. Jaana kysyi, josko hän voisi mennä mökille kaverinsa kanssa saunomaan. Uusi kaveri oli Saksasta lomalla eikä ollut koskaan saunonut. Hän jätti tietoisesti kertomatta, että kaveri oli mies. Pekka sanoi: ”Menkää vain. Avain on normaalissa paikassa puupinon takana”. Pekka hymyili miettiessään kuinka Jaana tutustui nopeasti ihmisiin. Jaana kiitti ja riemuitsi mielessään: ”Mahtavaa, päästään yhdessä järvelle. Tästä tulee hauskaa”. Jaana tuli iloisena takaisin autoon ja koppasi Ralfia olkapäälle sanoen: ”Nyt mennään järvelle”.
Törnävällä, matkalla Kyrkösjärvelle, pysähdyttiin kaupalla hakemassa keskiolutta. ”Nyt eivät hajoaisi ojan pohjalle, toivottavasti”, ajatteli Ralf samalla, kun Jaana asetteli pussin takapenkin jalkotilaan. Mukaan otettiin luonnollisesti makkaraa sekä voileipätarvikkeet suolaisilla lisukkeilla aamupalaa varten. Tarkoitus oli yöpyä mökillä. Ralfillahan ei ollut muutakaan majapaikkaa ja Jaanankaan ei tarvinnut luopua autosta tänä iltana. Mökkiyö kävisi siis oikein hyvin kummallekin. Vanhatkin makkarat olivat tosin vielä autossa, peräkontissa. Ehkä vielä niin kauan kunnes osaavat koputtaa luukun kanteen päästäkseen pois.
Mökkitie oli myös sorapintainen, mutta sen verran pieni ja kuoppainen, että Jaanan oli pakko ajaa hiljaa, hyvä niin. Kaarrettiin mökin pihaan. Se oli pyöröhirsinen yksikerroksinen mökki, jonka edessä oli terassi järvelle päin. Hieman lähempänä rantaa oli toinen, pienempi rakennus. Se ei ollut pyöröhirrestä, mutta puurakenteinen kuitenkin. Sen edessä oli myös kuisti ja parin metrin päästä alkoi pitkä laituri järvelle. Laiturin päässä oli soutuvene kiinnitettynä. Escort ajettiin rakennusten väliin keskelle pihaa. ”No niin, täällä ollaan ystäväni”, Jaana riemuitsi ja läpsäisi Ralfin reittä. Ralf tykkäsi aina, kun Jaana kosketti häntä ja kutsui ystäväksi. Hän oli yhä enemmän ihastunut tuohon vallattoman oloiseen pystytukkaan. Jaanassa oli jotain eroottista energiaa, joka vetosi häneen. Oliko se ihon tuoksu, liikkeet, ulkonäkö, erilainen käytös mihin Ralf oli tottunut vai kaikki ne yhdessä. Hän ei osannut sanoa.
Ostokset ja matkalaukku vietiin sisälle. Ralf vaihtoi ylleen shortsit ja otti paidan pois, joka oli jo liimaantunut ihoon kiinni. Oli mahtavaa saada vähän kevennettyä vaatetusta. Rikkinäiset samettihousut ja ruskearaitainen kauluspaita olivat jo pesun tarpeessa. Jaanalla olikin ollut jo valmiiksi minimittattaiset farkkushortsit ja vihreä T-paita. Ralf otti oluen itselleen ja toisen Jaanalle. Meni ulos terassin rappusille, istahti siihen ja viittasi Jaanankin istumaan. Siinä he istuivat, katselivat järvelle ja nauttivat oluet. Sorsaperhe äänteli jossain ja pikkulinnut visertelivät puissa. Oli hiostavan kuuma, täydellinen intiaanikesä, täydellinen hetki.
Oluen juotuaan Jaana kosketti Ralfin selkää. ”Hei, sähän oot ihan hiestä märkä ja haisetkin jo” hän vitsaili. ”Taidanpa mennä ja laittaa saunan samantein tulille, jotta sut saadaan pestyä”. Ralfia hieman vaivasi, kun Jaana vitsaili hänen haisevan. Ei hän normaalisti haissut pahalle eikä halunnut antaa itsestään huonoa kuvaa. Ralf seurasi katseellaan jokaista Jaanan askelta hänen mennessä saunalle.
Jaana otti menneessään sylillisen polttopuita mukaansa saunaan. Repi niistä tuohta sytykkeiksi. Asetteli pienempiä puita pesään ja tuohta väliin. Riipaisi tikun palamaan ja sytytti tuohet yksi kerrallaan. Puut lähtivät palamaan helposti ja Ralf näki harmaan savun nousevan saunan piipusta.
Jaana tuli takaisin saunalta. Mennessään yhä rappusilla istuvan Ralfin ohi Jaana pörrötti hänen hiuksia ja sanoi jotain. Ralf ei saanut selvää mitä se oli. Takaisin tulleessaan hänellä oli mukana makkaraa ja olutta. ”Nyt grillataan ennen saunaa, jotta jaksetaan. Montako makkaraa sulle tulee”, hän sanoin hymyillen. Ralf tykkäsi tuosta hymystä. ”Ai niin, makkaraa, no laita nyt pari, kiitos”. Jaana meni terassin kulmalle, jossa oli muurattu grillauspaikka. Sinnekin tehtiin tulet. Kipinät nousivat korkealle ilmaan ja tanssivat mennessään niin kauan kunnes hävisivät. Puut rätisivät ja paukkuivat palaessaan synnyttäen ilmoille uusia tanssijoita. Mökkeily oli Ralfille uutta ja eksoottista. ”Tämä oli lomaa, oikeaa lomaa”, hän ajatteli ja katseli järvelle nuotion ohi. ”Huomenna voidaan mennä vaikka kalaan, jos haluut. Ootko koskaan kalastanut?” Jaana kysyi. Ralf ei ollut koskaan kalastanut. Oli hän toki rannalla käynyt, mutta ei järvellä veneellä. Kuinka olikin niin, vaikka heillä oli kotona lähes kaikkea. Ei heillä ollut mistään puutetta. Ralf ymmärsi nyt, että häneltä puuttui elämyksiä, elämän kokemuksia. Elämä saisi maistua elämältä, tuoksua savulta nuotiosta, maistua makkaralta tikusta, koolostaa taivaan linnuilta.
Parituntinen kului grillin ääressä nopeasti, tunnelma rentoutui illan edetessä. He söivät Itikka grillimakkaraa ja joivat Aura olutta, joka maistui Ralfille paremmalta kuin matkustajakodin tynnyrinpesuvesi. Ilta-aurinko lämmitti vielä mukavasti. Ralf tunsi hieman humaltuvansa, humaltuvansa oluesta ja Jaanasta. Hänen teki mieli lähentyä Jaanaa, suudella noita ihania huulia, joiden liikettä hän rakasti katsoa. Hengittää tuota ihoa, jonka tuoksun tuulahduksen hän välillä tunsi. Ralf oli kyllä hyvä puhumaan ja sai Jaanankin helposti nauramaan. Siitä eteenpäin Ralf ei osannut mennä. Hän pelkäsi nytkin, että tekee jotain väärin, loukkaa Jaanaa ja tämä leppoinen tunnelma hajoaa. Olisi hyvä pitää tämä edes tällaisena. Näinkin oli hyvä. Hän jatkoi puheitaan.
Jaana oli käynyt grillailun ohessa katkomassa viereisestä koivusta muutaman oksan puukon kanssa. Ralf oli kysynyt, jota mitä ihmettä hän nyt oikean tekee. Jaana oli kertonut tekevänsä saunavihdan. Ralf oli ihmetellyt, jota mikäs se sellainen on. Ralf oli pyöritellyt silmiään ja naureskellut epäluuloisena Jaanan kerrottua, että sillä lyödään itseään ja toisiamme saunassa.
Saunalla oli pukuhuone, josta kuljettiin saunaan. Täällä ei ollut suihkua vaan pesuvedet olivat isoissa astiossa saunassa. Lämminvesi saatiin puilla lämmitettävästä padasta. ”Tuolla on pyyhkeet, ota sieltä itsellesi”, Jaana vinkkasi. ”Voit tulla saunaan pyyhkeen kanssa, jos hävettää”, Jaana sanoi ja iski silmää. ”Mutta meillä Suomessa saunotaan normaalisti alasti”. Jaana riisui T-paitansa päänsä yli ja tiputti shortsit jaloistaan lattialle. Hän oli hetkessä alasti. Ralf veti henkeä eikä oikein tiennyt mihin kohteliaisuuttaan katsoisi. ”Juuh, kiitos, otanpa tuosta pyyhkeen itselleni”, Ralf puuhasteli pyyhkeen kanssa Jaanan kadotessa saunaan. Ralf riisui shortsit pois, keräsi hetken rohkeutta ovella ja astui saunaan. Saunassa oli tunnelmallisen hämärää ja Jaana oli jo ylälauteella heittämässä löylyä. Ralf ponkaisi terveellä jalalla itsensä lauteille Jaanan viereen joutuen hieman kumartamaan tulevalle löylylle. ”Hei kaunis, käytkö useinkin täällä”, Ralf vitsaili ja kummatkin nauroivat. He olivat grillaillessa puhuneet tyypillisimmistä iskurepliikeistä.
Saunominen oli itse asiassa tosi rentuttavaa Ralfin mielestä. Liekit lepattivat pesässä tuoden valonhämyä ja tunnelmallista palavan puun ritinää. Löylyt sihahtivat kiukaalla ja toivat kosteaa lämpöä iholle. Siinä sai vaan istua rauhassa lauteilla ja nauttia aistimuksista.
Saunavihdat olivat vesiastiassa vettymässä ja Jaana otti niistä toisen. ”Nyt saat selkäsaunan”, Jaana vitsaili ja pyöritteli vihtaa kiukaalla. ”Käännähän selkäsi, niin näytän miten homma toimii”, Jaana pyysi ja Ralf kuuliaisesti käänsi selkensä. Häntä tilanne huvitti. Istua nyt alasti lähes vieraan naisen kanssa saunassa, joka alkoi lyömään häntä koivunoksilla. Ei hän lomansa alussa Helsinkiä kiertäessään ihan näin syvälle suomalaisuuten uskonut pääsevänsä. Oli hyvä vinkki lähteä Seinäjoelle hän ajatteli ja säpsähti ensimmäisen vihdaniskun osuttua selkään. Saunaan levisi hyvä koivun tuoksu.
Selkäsaunan jälkeen Jaana opetti toisella vihdalla Ralfille sen käyttöä. Hän otti sen vedestä, pyöritteli taas kiukaalla kertoen: ”Vihta kastellaan ja lämmitetään tällä tavoin aina välillä”. Hän alkoi taputella vihdalla sääriään nousten siitä reisille, vatsaansa, kylkiään ja selkäänsä. Ralf sai nyt oivallisen tekosyyn katsella Jaanan vartaloa aitiopaikalla opetellessaan vihdan käyttöä. Ralf oli nuorimies, nuori ja toimiva. Hän tunsi jonkin tahdostariippumattoman alkavan heräämään. Sitä säpsähtäen hän sanoi, että täytyy mennä ottamaan happea ja vilvoittelemaan. Hän ei tiennyt miten Jaana suhtautuisi lihaksen heräämiseen. Mitä, jos Jaana tosiassa vain haluaakin antaa puhtaan saunakokemuksen hyvityksenä aiheuttamastaan vahingosta. Ihan vaan ystävänä.
Ralf meni ulos saunan terassille ja kietoi pyyhkeen ympärilleen ja veti syvään henkeä, raikasta kesäilmaa. ”Suomen kesäillat ovat niin kauniita, valoisuus on hämmästyttävää. Niin hienoa, että aurinkokaan ei malta mennä nukkumaan”, ajatteli Ralf. Järveltä ei kuulunut mitään, linnunlaulu oli loppunut, jokunen heinäsirkka siritti ruohikossa.
Saunan ovi narahti auki ja Jaanakin tuli terassille. Hänellä ei ollut pyyhettä. ”Oletkos saanut tarpeeksi happea”, hän kysyi Ralfilta. Ralfin nyökätessä myöntävästi Jaana nyppäsi Ralfinkin pyyhkeen pois hihkaisten: ”No sitten mennään uimaan! Saunan jälkeen kuuluu peseytyä”. Jaana lähti juoksemaan laiturille ja hyppäsi sen päästä veteen. Ralf katsoi nauraen vallatonta menoa ja lähti astelemaan perässä, tuli laiturille ja laiturin rappusille. Siitä varovasti veteen. ”Eikös olekin mahtavaa vettä”, Jaana kiljui. Järven vesi oli kuin samettia, hieman viileää, mutta ei liiaksi saunasta tultaessa. Vesi vilvoitti tehokkaasti.
Jaana nousi ensin vedestä ja jäi laiturille auttamaan Ralfia ylös. Oli vaikea nousta tikkaita, kun toista jalkaa ei saanut koukistettua. Viimein Ralfkin oli laiturilla. Uinnin jälkeen Ralfista alkoi tuntumaan vähän viileältä. Hän mainitsi siitä heidän päästyään takaisin terassille. Jaana vitsaili: ”No minä vähän lämmitän jäätynyttä matkailijaa” ja kaappasi Ralfin takaapäin syliinsä halaten ja hieroen, kuten kylmettyneelle tavataan tehdä. Ralf tunsi Jaanan alastoman vartalon selkäänsä vasten. Se tuntui lämpimältä ja mukavalta. Siihen olisi voinut jäädä vaikka kuinka kauaksi, mutta Jaana nopealiikkeisenä irrotti jo otteensa ja lähti reippaasti kävellen Escortille. Ralf harmitteli: ”Mihin se nyt menee”. Jaana avasi Escortin oven ja käänsi virrat päälle. Kelasi kasettia soittimessa ja löysi lopulta etsimänsä kappaleen. Stereot alkoivat soittamaan Baddingin ”Valot” kappaletta: ”Ilta saapuu hiljaa huoahtain, Valot syttyy taakse ikkunain…”
Jaana käveli kohti Ralfia, tuli ihan viereen ja tarttui mitään sanomatta kädestä kiinni ja talutti Ralfin nurmikolle. Hän kietoi kätensä Ralfin kaulalle ja painoi päänsä hänen olkapäälleen. Ralf tunsi Jaanan lämmön ja huumaavan tuoksun nyt voimakkaammin kuin milloinkaan tähän asti. Hän veti syvään henkeä eikä halunnut päästää sitä ulos. Laski kätensä lantiolle ja veti Jaanaa lähemmäksi. Tunsi hänet selvästi. He alkoivat tanssimaan hitaansi musiikin mukana.
Ralf tunsi jonkin heräävän jälleen. Tällä kertaa Jaanakin tunsi sen. Hän laski kätensä Ralfin kaulalta alaselän ympärille ja veti Ralfia tiivimmin itseään vasten. Ralf ymmärsi nyt hyvin, että tällä kertaa ei ollut tarvetta lähteä vilvoittelemaan. Tähän hän jäisi ikuisesti. Badding lauloi: ”Siis kahdestaan päätettiin ei milloinkaan, Valot käy meitä päin palamaan”. Kappale loppui. Ralf katsoi Jaanan sinisiin silmiin ja suuteli tätä. He suutelivat pitkään seistessään siinä nurmikolla. Kesäilta oli vaihtumassa kesäyöhön. ”Tule, mennään tuonne pukuhuoneeseen”, Jaana sanoi ja lähti kävelemään saunan suuntaan Ralfin kainalossa. He menivät sisään ja sulkivat oven. Badding jäi ulos soittamaan seuraavaa kappaletta.
Ralf istui saunan terassilla. Jaana oli mennyt hakemaan oluet mökistä. Luonto oli täysin hiljaa, järvi peilityyni. Heinäsirkatkin olivat vaienneet, myös Badding. Hän ei kuullut mitään. Ralfin olo oli raukea saunasta, oluesta ja Jaanasta. Hän tunsi sanoinkuvaamatonta mielihyvää. Tämä oli varmasti sitä suomalaista hiljaisuutta ja rauhaa, josta oli kuullut niin paljon puhuttavan. Täytyi olla. Tähän paikkaan ja tunteeseen hän jäisi loppuelämäkseen, tätä paremmaksi ei hetki voi enää mennä. Vain he kaksi, kesäinen luonto ja hiljaisuus.
Jaana tuli mökiltä saunalle tuoden oluet mukanaan. Asetti ne kaiteelle ja istuutui Ralfin viereen silittäen hänen poskeaan. ”Kiitos Ralf”, Jaana kujersi ja nosti oluen huulilleen. Hän oli saanut mitä halusi, nyt oli aika pistää tupakaksi.
Pingback: Elämäni Ensimmäinen Ulkomaanmatka | Unkari 1983